Se on kyllä jännä miten siihen kokonaiseen asennoituu ihan eri tavalla kuin niihin pätkiin. En niinkään pelkää mokaamista tai loukkaantumista, vaan sitä tunnetta, kun jaloista ei irtoa ja kädet on spagettia. Sen jälkeen tuleekin se hetki, kun henki ei enää kulje, ja tuntuu kuin keuhkoihin ei millään saisi vedettyä tarpeeksi happea, eikä sitä vähääkään saisi millään puhallettua tarpeeksi nopeasti ulos. Ehdotin miehelle että juoksisi 1,5 minuuttia ihan täysillä kädet ylhäällä, ja tekisi vähän väliä pari kyykkyhyppyä ja punnerrusta. Ehkä sitten vois olla oikeutettu kommentoimaan jos hypyt ei nouse tarpeeks korkeelle, tai jalat ei nouse tai kädet on löysät.. ennen sitä on turha kommentoida! Onhan se hyvä että antaa palautetta ja korjaa, mutta.. sinä hetkenä kun ei voi kuin nojata polviin silmät kiinni ja toivoa että henki taas pian pihisee, ei voisi enempää ärsyttää nuo kommentit! Kun parhaansa yrittää ja on vaan tyytyväinen että yksi kaksiminuuttinen on taas ohi ja siitä selvisi hengissä.
Mutta mikä se on se voima joka saa ihmisen tekemään tätä? Mikä saa treenaamaan niin että tuntuu pahalta? Mikä saa olemaan syömättä herkkuja niin että kaupassa tulee itku un näkee kääretortun? Mikä saa ihmisen olemaan ylipäätään syömättä sillon kun on kova nälkä? Se on kuulkaa tämä fitness-urheilu! Se on se sama joka saa ihmisen menemään toisten arvosteltavksi korkokengissä ja bikineissä.
Huomenna näen taas valmentajan, joka tsekkaa kunnon ja päättää saanko pitää herkkupäivän tänä viikonloppuna :D Kahden kuukauden kieltäymysten jälkeen olis ihanaa saada mutakakkua ja brumbergin suukkoja, popcornia ja salmiakkia, lihapiirakkaa, ranskalaisia ja lihapullia, nakkeja, uunimakkaraa, ihan mitä vaan rasvaista tai sokerista. Hmm... *pyyhii kuolaa suupielistä*
Nyt nukkumaan ja lepuuttamaan lihaksistoa. Huomenna treenataan taas painoilla!
--
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti