keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Rikki, rikkinäisempi, Johanna

Kun kotona ahdistaa..
Kun kotona kaikki muistuttaa petetystä luottamuksesta, naiivista uskosta, hyvästä olosta ja uskosta tulevaan.
Kun millään ei tunnu olevan mitään väliä. Kun ruoka ei maistu ja unet ovat painajaisia.

"Ihminen on ihmiselle susi"

"Aina luota vaistoosi, se on yleensä oikeassa!"

"Taikausko on humpuukia, mutta on olemassa selviä enteitä.."

Onneksi mulla on ihania ystäviä. Onneksi mulla on ystäviä jotka välittää. Ystäviä ei tarvitse olla montaa, kunhan ne ovat todella läsnä silloin kun heitä eniten tarvitsee. Pienistäkin asioista voi saada paljon voimaa. Tuntemattomankin hymy tai pienet ystävälliset sanat saattavat tuntua elämää suuremmilta, kun päässä velloo vain mustaa tyhjyyttä.

Viime viikolla kaikki oli hyvin. Tai ainakin se naiivi usko tulevaan oli olemassa. Valoa tunnelin päässä.
Sitten kaikki muuttui yhtäkkiä ja yllättäen. Kostoksi siitä, että mulla oli hetken hyvä olla?

"Miten se voi olla kaikkea sitä mitä se on tähän asti halveksinut?"

"Se on aivan eri ihminen.." "Mä en tunne sitä enää"

Vaatehuoneessa on puolet enemmän tilaa, mutta hyllyt tyhjinä ja mun vaatteet edelleen sullottuna kahteen alimmaiseen.
Vessan peilikaappi on ihanan siisti, mutta tavarat toisella puolella jää käyttämättä kun ovea on tuskallista avata.
Jääkaapissa on kaikki mitä yhdessä ostettiin kun kaikki oli vielä hyvin.
Tyynyissä toisen tuoksu.

"Mun täytyy ostaa uusia vaatteita että mä saan koneellisen saman värisiä.."
"Mitä kaupasta voi ostaa ja kokata yhdelle?"
"Menetysten sijaan pitäisi osata nähdä mahdollisuudet, mutta missä ne on?"

"Hullua, että ihminen aiheuttaa itselleen tollasta tuskaa. Eikö olis helpompaa pyytää toinen viereen yöksi?" Entä sen yön jälkeen? Olisiko se vain hetken helpotus ja väistämättömän pitkitystä? Taas lisää turhia toiveita?

Onko lievä hidas kituminen ajan myötä parempi kuin nopea tuskallinen ratkaisu? Mikä on nopeaa ja mikä hidasta? Jos yhdessä oleminen aiheuttaa jatkuvaa epäilystä ja epätietoisuutta, onko se sen arvoista? Kunhan yksinäisyyteen tottuu, ei tarvitse pelätä toisen loukkaavan.

Odotan sitä päivää, jolloin tää möykky rinnassa ei enää puserra kyyneleitä silmiin aina kun jään yksin.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

BC 44!!

BodyCombat 44 lanseeraus ohi! Some asskicking release this new one <3
Toisen ohjaajan kanssa puoliks jaettiin biisit ja omiani treenasin eilisen ja tämän päivän. Olkapäät ja käsivarret vielä tangolla riekkumisesta ä-l-y-t-t-ö-m-ä-n kipeet, eikä tämä ilman hakkaaminen extrakovia nyrkkeilybiisejä treenatessa oo ainakaan helpottanu. Icepoweria olkapäihin ja lepoa.

Torstaina sama setti uudestaan. I'm loving it :D

Tämä kesäohjelma oli paitsi molempien ohjaajien mieleen, myös asiakkaiden fiilistä nostattava. Loistava lataus tunnin alusta loppuun, ja ihanan väsyneitä mutta hymyileviä taistelijoita tunnin loputtua.

Yks asiakas sanoi eilen pumpissa vaihtaneensa mun takia työvuoronsa tältä päivältä (perhesyihin vedoten) jotta pääsisi combatiin. Aika ihq. Näistä saa voimaa <3

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Rock The Pole!

Combatninjakaverini pyysi mua mukaan tankotanssin kolmetuntiselle tiiviskurssille, ja koska mun missio on nyt olla enemmän tekemisissä kavereiden kanssa ja tehdä enemmän asioita kodin seinien ulkopuolella, päätin lähteä. Onneks! Oli ihan superkivaa!

Vaikka nyt on sisäreisissä rakkulat ja kämmenten iho irti, kaikissa taipeissa hiertymää ja pikkurillit kosketusarat, kyllä kannatti.

Oli haastavaa, mutta yllättävän helppoa. Kunhan iho tottuisi tangon hinkutukseen niin liikkuminen olis mukavampaa. harmi että hoksasn treenikassissa kulkevan kameran vasta loppuvaiheessa..

Aloitusasento:

Hiiop!
Look, no hands!

Mitenköhän illan BodyPump sujuu näillä hiertymillä ja rakkuloilla ;)

tiistai 1. kesäkuuta 2010

myllerrystä

Käytiin eilen katsomassa Sakelle opiskelijaboksia.. Korsoa kohti ajellessa olo tuntui aika tyhjältä. "Tässäkö tää nyt on?"
Boksi oli 12 neliöinen solu, joka järkytti niin, että kotimatka meni syvässä hiljaisuudessa. Epäsiisti kämppä ja epäsiisti kämppis. Teinejä grillaamassa ja juomassa kaljaa.
Millainenkohan kuvitelma opiskelija-asunnosta miehen päässä on? Iso mutta halpa vasta valmistunut asunto hyvillä äänieristyksillä, kämppiksenä taloudenhoitajaksi opiskeleva tyttö?

Ite en ole koskaan asunut solukämpässä, mutta nuoruuteni tähtihetkiä oon viettänyt solussa, jossa asukkailla oli harvinaisen hyvä meininki. Kaikki olivat suunnilleen saman ikäisiä ja samassa elämäntilanteessa. En mä silti olisi halunnut soluun, koska en ole niin sosiaalinen, että jaksaisin aina niitä mukaviakaan tyyppejä.

Oon miettinyt, kuinka paljon tilaa mulla on täällä siiten, kun puolet asunnon sisällöstä lähtee pois. Paljon.
Valitettavasti sitä tyhjyyttä on sitten monenlaista..

Voihan se olla, että muistot yksin asumisesta on turhankin negatiivisia. Voi olla, että elämä on mukavaa ilman rajoittavia tekijöitä, ja keksin paljon kivaa tekemistä kavereiden kanssa, joihin olen syystä tai toisesta pitänyt yhteyttä ihan liian vähän.
Voi olla, että elämä opiskelijaboksissa ei olekaan sitä mitä siltä odotti. Voi olla, että ajatukset selkenee puolin ja toisin hyvnkin pian, mutta voiko kadotettua luottamusta saada täysin takaisin? Voiko eriävät tulevaisuuden suunnitelmat mennä yhtäkkiä yksiin? Muuttaako ihminen käytöstään huomattuaan mikä elämässä on tärkeää? vai pysyykö ajatukset samana, mutta käytöstään joutuu skarppaamaan väkisin?

Muistan elävästi tämän samaisen päivämäärän 10 vuotta sitten. Takana oli valmistujaiset, ja myös silloin olin työtön ja epätietoinen parisuhteen tilasta. Mites se historia on niin taipuvainen toistamaan itseään?!
Hyvää syntymäpäivää Johanna!