perjantai 21. toukokuuta 2010

sosiaalisen median merkitys nyky-yhteiskunnassa

Onko internet uusi avioliitto ja facebook sen vihkisormus?
Ennen internetiä rakastuneet parit halusivat kertoa koko maailmalle onnestaan ja sitoutuneisuudestaan. Se tehtiin solmimalla avioliitto, jonka merkiksi vasen nimetön rengastettiin.

Modernissa maailmassa deittaillaan pitkään, ennen kuin käydään keskustelua parisuhteen jatkosta. Jos ollaan tosissaan, kerrotaan se maailmalle päivittämällä facebookiin "parisuhteessä käyttäjän X kanssa".

Facebookin parisuhdetilanteen päivitys toiseen suuntaan on kuin eropapereiden allekirjoitus. "X ei ole enää parisuhteessa vaan on sinkku" saa hetkessä ystävät ympäri maailman soittamaan ja kyselemään missä mennään. Seinälle ilmestyy kyselyitä ja pahoitteluita. Nopean yhteiskunnan kirous.
Ihmisillä ei enää ole aikaa vatvoa asioita ja tehdä elinikäisiä sitoumuksia. Tarvitaan tehokkuutta ja nopeita siirtoja. Facebookin parisuhdestatusten päivityksessä ei ole puolen vuoden harkinta-aikaa, joten parisuhteen tulevaisuutta harkitaan päiviä tai viikkoja, joskus jopa vähemmän. Eroilmoitukseen riittää pari hiiren klikkausta.

Kun avoparejen rinnastuksesta aviopareihin väitellään, ja mietitään, miten määritellä avopari, pitäisi ehdottaa käyttöönotettavaksi facebookmääritys: Jos henkilöt asuvat samassa taloudessa ja facebookin mukaan ovat parisuhteessa, on kyseessä avoliitto, joka on rinnastettavissa avioliittoon.

Byrokratia laahaa selvästi ihmisten nopeiden liikkeiden perässä. Miten yhteisestä asunnosta muuttoa voisi nopeuttaa? Pitääkö vuokrasuhteen päättyä ja alkaa aina kuun alussa tai puolivälissä. Eikö mikä tahansa päivä kävisi, ja vuokra maksettaisiin niiden päivien mukaan?
Miten palkanmaksut ja sosiaalietuudet saataisiin rullaamaan niin, ettei sinkuksi julistautumisen jälkeen tarvitsisi asua samassa rahataloudessa vaan pääsisi omilleen heti? Kuin laastarin repäisy - nopea ja kivuton. Todellisuudessa sekin sattuu niin saakelisti, mutta vain vähän aikaa, ja kohta taas toimitaan tutun tehokkaasti.

Ja onko todella niin, kuten joku viisas on joskus sanonut, että paskan määrä ihmisen elämässä on vakio? Jos olet tiettyyn syvyyteen sattunut syntymään, siellä myös pysyt. Vai onko ne vaan niin pieniä askelia ylöspäin, ettei sitä pieni ihminen itse huomaa?

perjantai 14. toukokuuta 2010

viikon varrelta

Tiistain akrobatiassa hyppyjä, voltteja ja kaikkea siltä väliltä. Lopuksi kunnon loppuvoimat pareittain vikan kerran kunniaksi. Oli huippukiva treeni.

Keskiviikkona tuntui joka lihaksessa, että oltiin tehty taas jotain erilaista. Ei kipua, mutta tiedostin kaikki lihakset liikkuessa. Illan BodyPumpissa tuntui kyllä.

Torstaina olikin töistä vapaa, mutta illalla ensin BodyPump ja tunnin tauon jälkeen BodyCombat. Noi alkuviikon treenailut verotti kuntoa sen verran, että se kylmä hiki, joka normaalisti tulee vasta combatin Muay Thai -biisissä, iski jo pumpin haukkareissa.
Koitin tankata nestettä tuntien välissä etten hikoile itseäni tainnoksiin.
Combatin viimeisessä nyrkkeilyssä, jossa seisotaan leveässä haarassa, pakarat ei meinannu enää kestää ja koko alakroppa tärisi. Hah. Hauska fiilis. Sitä se on kun ei osaa vetää puoliteholla vaan aina mennään täysillä.
Nyt täytyy varmaan ottaa taas käyttöön Dexalit noilla tuplatunneilla kun ilmat lämpenee.

Salissa oli ihan älyttömän kuuma vaikka oli vuoden eka lämmin päivä. Mitä se on sitten kun (huom. KUN) aurinko on porottanu jo useamman päivän?!

Tänään HS tarjosi taas elämyksiä: kiertohaastatteluun saatava 30 somalia, aikaa tämä päivä, lähtee nyt!
Mistä mä löydän 30 somalia? mistä mä tiedän ketkä on somaliasta? mitä kieltä mun pitäis puhua? 30??

Kuvaaja oli onneks loistotyyppi. Reipas kaveri joka otti ohjat kun mä olin jäässä. Kiertelemällä pitkin Helsinkiä ja soittamalla pari puhelua, puhumalla kielillä ja pysäyttelemällä rajaton määrä ihmisiä, neljän tunnin saldona oli 12 haastista.
Onneksi kuvaaja myös tiesi islamista ja muslimeista asioita, joista oli keikalla hyötyä. Onneks hän puhui arkailematta englantia ja onneksi hän oli mies! Suurin osa liikkeellä olleista somaleista oli mehiä, eivätkä miehet puhu naisille, eikä naiset miehille. Naiset eivät osaa kieliä eivätkä anna kuvata. Kertakaikkisen hankala keikka.
Selvisin kuitenkin hengissä, yhtä kokemusta rikkaampana, ja valmiimpana seuraavaan vastaavaan.

Nyt oon ansainnut suklaani :)

tiistai 4. toukokuuta 2010

Henkisesti hajalla - tai ainakin siinä rajalla

Mikä tekee ihmisistä ystäviä? Tarvitaan jokin yhteinen tekijä. Ihmiset kiinnostuvat toisistaan, kun heillä on yhteisiä kiinnostuksen kohteita.
Mitä tapahuu, jos mielenkiinnon kohteet vaihtuu eikä samat asiat enää kiinnosta? Aletaan olla vähemmän tekemisissä. Löydetään uusia ystäviä.

Miksi lapsuuden ystävät säilyvät monilla läpi elämän? Onko yhteinen tekijä silloin se lapsuus? Se, että tietää toisesta enemmän kuin kukaan tulee koskaan kertoneeksi uusille ystäville.
Ei aikuisena enää tule vieneeksi kaverin kanssa suksisauvoja laitumelle, ei käydä yökylässä lukemassa Villivarsoja tai pelaamassa nintsua kunnes silmät menee väkisin kiinni.

Rakastuneena ihminen taantuu osittain lapsen tasolle. Suhteen alkuaikoina tehdään kaikkea hullua ja arjesta poikkeavaa. Juostaan liikenneympyrää ympäri, pysähdytään keskelle tietä pussailemaan tai muuta tosi teiniä. Mutta mitä sitten tapahtuu? Hormonimyrsky laantuu, kasvetaan yhtäkkiä aikuisiksi ja ollaan taas asiallisia.

Mielenkiinnon kohteet muuttuu aikuisillakin. Varsinkin kaksosilla. Horoskooppina kaksonen on ailahtelevinen ja innostuu uusista asioista nopeasti. Mitä tapahtuu kun samassa taloudessa on kaksi kaksosta? Ei ainakaan mitään pysyvää.

Mä olen aina sanonut, etten halua naimisiin, koska avioliitto on kyseenalainen instituutio.
Miksi kahden ihmisen pitäisi tehdä kirjallinen (ja kirkollinen) sopimus siitä, että he ovat yhdessä tästä iäisyyteen. Sen lisäksi, että ajatus elinikäisestä sopimuksesta on ahdistava, on omituista, miten ihmiset kulkevat samaa polkua: kihlaus, avioliitto, lapset. Talo, koira ja perheauto.

Viimeaikoina oon kuitenkin tajunnut, että se typerä kaava tuo turvaa. Oon ymmärtänyt, että mun avioliitonvastaisessa ajattelutavassa osa onkin oman persustan pelastusta: eipä tarvitse selitellä kenellekään, jos kukaan ei haluakaan tehdä musta kunniallista naista. Enhän mä (muka) oikeesti sitä haluakaan!

Ymmärrän tämän typerän instituution voiman, kun tunnen häpeää huomaessani keskustelukumppanin vilkuilevan vasenta (sormuksetonta) kättäni. Ja tätä on tapahtunut viimeaikoina aika paljon.
Oman tulkintani mukaan sormuksettomuus vaikuttaa muiden ihmisten käyttäytymiseen. Nuori ja nätti toimittajakollega on kaikkien kaveri, lutunen ja ihana - naimisissa. Uusi naimaton nainen toimituksessa: miehet tulee sermille notkumaan, juttelee ja ovat ystävällisiä, mutta naiset pelkkää jäätä. Ylimielinen asennoituminen yhdistettynä vasemman käden vilkuiluun ei jätä paljon tulkinnanvaraa. Olen uhka.

Virastoissa ja laitoksissa asioidessa, virkailijat etsivät mieheni tietoja mun sukunimellä. Luulisi, että nykyään naiset pitävät oman sukunimensä niin usein, ettei sama nimi olisi enää oletusarvo.

Voiko aikuista miestä kutsua enää poikaystäväksi, varsinkaan, jos kimpassa on oltu iät ja ajat? Miesystäväkin kuulostaa jotenkin sairaalta. Avopuolisolla on nykyään homoseksuaalinen kaiku, oletteko huomanneet? Avomies olisi siis se oikein ilmaisu. Tosin sekin herättää usein kysymyksen "ootteks te kauan olleet kimpassa?" Kuka kysyy naimisissa olevalta kuinka kauan he ovat olleet kimpassa??

Entäs lapset? Kaikki ne puheet siitä, etten ehkä koskaan halua lapsia, on taas sitä itseni seivausta. Jos kukaan ei haluakaan lapsia mun kanssa. Kyllä mä haluan lapsia jos se vaan on mahdollista. En mä lapsista niin paljon haaveile, että haluaisin adoptoida jonkun toisen geenejä.

Mistä syistä muut hankkivat lapsia? Musta kaikki syyt tuntuu tosi itsekkäiltä. Haluaisin lapsen omaa lihaa ja vertani. Tehdä jotain alusta asti itse, ja nähdä miten mun ja rakkaani geenit yhdistyy. Nähdä, mitä piirteitä valikoituu jatkumossa eteenpäin. Haluaisin tuntea olevani jollekin elintärkeä ja maailman luotettavin ihminen kaikkine vikoineni, virheineni ja epävarmuuksineni. Ymmärrän, että lapsi kasvaa, ja teinille äiti onkin kaiken tämän vastakohta. Haluaisin silti...


Viimeaikoina oon ajatellut asiaa enemmän kuin ennen. Ennen pystyin unohtamaan, koska asia ei ollut millään tavalla ajankohtainen. Nyt ikää tulee koko ajan lisää, ja alan pelätä, että odottelemalla olen kohta myöhässä.
Luulen, että ikä on vaikea asia niille, jotka eivät ole tehneet niitä asioita, joita on kuvitellut tekevänsä tietyn vuosimäärän kuluessa.
Ne kaverit, joilla ei ole kolmenkympin kriisiä, ovat perheellisiä. On aviomies, lapset ja talo. Ne, joilla on paha kriisi, ovat eläneet ja saavuttaneet paljon, mutta heillä ei ole perhettä. Mitalit ja  pokaalit eivät aja samaa asiaa vaikka pokaalia kuinka pojaksi kutsuisi.

Onko ihminen sittenkin keksinyt typerän instituution oikeiden tarpeiden pohjalta? Onko kirkko oikeasti ollut ihmisen asialla?

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, on (kyseenalainen) hyvä kehittää parisuhdedraamaa kun työrintamalla alkaa mennä hyvin. Säilyy tasapaino. Järjellä ajateltuna laastari kannattaa repäistä irti silloin, kun se ei vielä ole kasvanut ihoon kiinni.

lauantai 1. toukokuuta 2010

Mistä sä oot?

"Mistä sä oot?" on kysymys, joka usein kaipaisi hieman tarkennusta.
- Mistä sä oot?
- uutistoimituksesta
- eiku mistä SÄ oot?
- Ai, Porista, tai Vantaalta nykyään
- eiku niinku mistä sä oot harjottelussa?

Voisiko heti kysyä: Mistä koulusta sä oot?

"Miten menee?" on toinen, jonka esittämistä toisin voisi harkita, mikäli tarkoittaa jotain muuta kuin "mitä kuuluu?"
- Miten menee?
- ihan ok
- eiku niinku miten nyt menee?
- no vähän vaikee keksii mitä kysyis haastateltavalta
- eiku niinku miten sulla täällä harjottelussa menee? Onks sua autettu ja sillee?

Yleensä, jos kysymys ymmärretään väärin, kysymyksen asettelussa on vikaa. Ainakin ite ajattelen niin, jos joku vastaa eri kysymykseen mitä tarkoitin kysyä.
Eihän viestin vastaanottaja voi tietää, mitä lähettäjän päässä liikkuu ja mitä hän tarkoittaa sillä mitä ei sano.

Salilla usein kuultuun kysymykseen "Onks sulla monta jäljellä?" omalla järjelläni vastaisin "Ei" tai "On", riippuen siitä, onko vaiko eikö. Helsinkiläinen kuitenkin tarkoittaa kysymyksellään "Kuinka monta sulla on jäljellä?" Se on luultavasti lyhennetty versiosta "Onko sulla montako jäljellä?"

Usein helsinkiläisen esittämään (jonkinasteista ajatustenlukua vaativaan) kysymykseen väärin vastatessa tämä helsinkilänen tuhahtaa huvittuneesti (tuhahduksesta kuuluu tukahdutettu "daiju!!") ja esittää saman kysymyksen uudelleen, sen enempää tarkentamatta.
Samalla tavalla toimii suomalainen puhuessaan ulkomaalaisen kanssa, kun yhteistä kieltä ei löydy.

- onks sul kelloo?
- sorry, I don't speak..
- ONKS SUL KELLOO??
- I'm sorry..
- no vittu, ON-KO SUL-LA KEL-LOO??


Koonnut: Johanna Lind. Jutun tilanteet ovat keksittyjä eivätkä perustu todellisuuteen. Kuvan henkilöllä ei ole yhteyttä asiaan.
Helsinkiläisillä tarkoitettaan kaikkia pääkaupunkiseudulla asuvia, jotka ovat kuvatun kaltaisia.