torstai 29. huhtikuuta 2010

Eikä vieläkään perjantai 13.

Nyt kyllä tuntuu että se perjantai 13. luuppaa mulla pahasti. Päivästä toiseen kaikki mahdollinen menee mönkään vaikka päivämäärät vaihtuu.

Bussit ei kulje ja junaliikenne takkuilee, sain syyt niskoille asioista joihin en ole syyllinen, kaikkee vaan sattuu.. Combat-tunnilla tuhat mustaa aukkoa ja sit loppui mikistä patteri (tai ainakin luulin niin). Uus patteri ei toiminut, joten jouduin vaihtaa koko mikin. Saatiin vedettyä tunti normaalissa ajassa kuitenkin kun tingittiin tauoista.
Mystinen hermosärky jaloissa jatkuu ja hengityskin pihisee taas epänormaalisti.

Tikon tassut on taas tuplannut kokonsa tulehtuneiden paiseiden ja muiden rakkulareikien takia. Verta valuu pitkin lattioita. Huomenna soitto lääkärille. Onneksi sain vertaistukea työkaverilta, jonka koiralla saman tyyppisiä ongelmia. Se loi uskoa siihen, etten mä epähuomiossa kuitenkaan syyllisty eläinsuojelurikokseen tms. hoitamalla eläintä huonosti. Teen parhaani, mutta...

Onneks huomenna on oikeesti perjantai. Viikonloppu tulee taas tarpeesen. Ei kyllä oo yhtään vappufiilistä, mutta josko ne munkit ja simat sit kuitenkin maistuis ;)

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Eikä ole edes perjantai13.

Unohdin puhelimen kotiin. Huomasin sen kotipihassa, mut en ehtinyt enää kääntyä takaisin. Punnitsin, kumpi on pahempi, myöhästyä töistä vai olla siellä ilman puhelinta. Kahden sekunnin mietinnän tulos oli se, että juoksin bussiin ilman luuria - mikä osoittautui myöhemmin virhearvioksi.

Toimituksessa on tapana tilata kuvaaja mukaan keikalle netissä, ja kun kuvaaja varmistuu, hän soittaa toimittajalle ja yhdessä sovitaan treffit jne.

Kun ei ollut sitä matkapuhelinta, treffit oli pöytäpuhelimitse sovittava tarkasti kuvauspaikalle ja annettava tuntomerkit puolin ja toisin. Mä en tunne kuvaajia eivätkä he minua.

Viime keikasta viisastuneena otin omenan ja vesipullon mukaan, jos se keikka vaikka taas venyy. Fiksu minä!

Reittioppaan mukaan pääsisin näppärästi bussilla sovittuun paikkaan alle vartissa. Hienoa! Katsoin parin seuraavankin bussin numerot. En tietenkään ehtinyt siihen ekaan, joten olin tyytyväinen itseeni kun ymmärsin katsoa myös sen seuraavan. Jee, hyvä minä!

Sitten se alkoi. Enkä tietenkään ollut katsonut sen toisen bussin reittiä. Katsoin vaan pysäkin nimen, jolla mun olisi EKASTA bussista pitänyt jäädä. Ymmärsin sen kun olin jo 10min. myöhässä sovitusta, eikä se oikea pysäkki ollut vielä tullut vastaan.

Jäin pois seuraavalla pysäkillä, ja manasin saman tien sitä, miksen mennyt niin pitkälle, että olisi näkynyt takseja. Lähdin samaa reittiä takaisin. Poistuin bussista heti kun näin ensimmäisen taksitolpan, hyppäsin autoon ja pyysin viemään minut oikeaan osoitteeseen. Ajettiin sen bussin perässä, josta olin juuri jäänyt, ihan sinne pysäkille asti, jolla mun olisi pitänyt jäädä pois. 7,50€.

Kuvaaja oli jo paikalla ja tehnyt hyvät pohjatyöt. Onneksi ei ollut vihainen. Lupautui myös viemään mut keikan jälkeen takaisin toimitukseen. Hienoa! Piti mua varmaan tosi fiksuna. Myönnettävä se vaan on, että jos on pienikin mahdollisuus eksyä, minä eksyn. Ja vaikkei niin pitäisi olla mahdollisuuttakaan. Sen kanssa vaan täytyy elää ja ehkä ostaa navigaattoripuhelin.

Hienoa, kun töissä miettivät että se Johanna on kyllä muuten pätevä toimittaja mutta aina saa jännittää löytääkö se perille vai ei.

Mahtaisko HS lähettää mut ulkomaankirjeenvaihtajaksi? Oon kyllä mestari eksymään, en ymmärrä politiikkaa, vakavat uutiset ei kiinnosta ja pelkään puhua ulkomaankieliä, mut haluaisin kovasti matkustaa ;) Sakke lupasi lähteä mukaan Tarzaniksi jos mennään johokin lämpöiseen. Ei pula-ajan Tarzan vaan nykyaikainen elintaso-Tarzan!

Juttukeikalla meni sen verran pitkäksi (onneksi oli mukana se omena!), etten olisi ennen sirkustreenejä ehtinyt kotiin, joten menin suoraan sirkukselle ja pyysin päästä mukaan aikaisemman aikuisryhmän treeneihin. Se sopi ohjaajalle, joten jäin temppuilemaan. Voltteja eteen ja sivulle, arabialaisia oikein ja väärinpäin, perhosta ja puolivolttia.

Sit jäin vielä omiin treeneihin. Ei muuten riittänyt virtaa siitä omenasta! Tramppahyppyjä ja arabivolttia volttivyön kanssa. onneks sai olla avustajana välillä eikä tarvinnut koko ajan ite olla hyppimässä. Muuten se avustaminen on vähän tylsää, mutta kun oli yhdet treenit alla, lepotauot tuli tarpeeseen. Energia alkoi hiipua 1,5 tunnin kohdalla, ja loppua siinä kolmannen tunnin loppuvaiheilla. Ei sitä lounaan ja omenan annilla jaksa koko päivää riehua.

Kympiltä kotona, iltapalaksi riisiä ja kanaa. Voi olla, että täytyy joku leipä vielä mutustaa kun nälkä meni jo siihen vaiheeseen, ettei maha tunnu täyttyvän millään.

Kohta pää tyynyyn ja aamulla pirteänä töihin. Täytyy muistaa ottaa taas treenikamat mukaan, kun töiden jälkeen olis BP-tunnin ohjustus. Takki tyhjä. Taas.

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Nyt nyppii!

Kulmakarvan alla elohiiri ei tunnu mukavalta. Ei kai elohiiri koskaan missään tunnu mukavalta.

Eka harkkaviikko takana, ja vaikka onkin ollut raskasta ja päivät pitkiä, on ollut silti hirmu opettavaista ja mukavaa. Joka päivä oon ollut jutunteossa ja joka päivä mun juttuja on julkaistu - joko printissä tai verkossa. Aika huikeeta.

Ei ole vielä vuottakaan kun Painobaarissa kerroin tutulle meneväni toimittajakouluun ja hän vitsaili että ehkä jonain päivänä olen samaisessa sanomatalossa töissä. Sitten me naurettiin. Ei naurata enää! Tai oikeastaan naurattaa, mut eri syistä. Niin se elämä heittelee.

Eilen olin jutunteossa Luonnontieteellisessä museossa, ja tänään se oli printissä. Ekalla kaupunkisivulla.

Tänään kävin lapsimessuilla (Pressikortilla tietenkin!) ja juttu on huomisessa lehdessä. Aiheesta sitten lisää ;)

Aika magee fiilis oli kun kävelin ruokalasta nappaamani pahvikahvin kanssa ulos sanomatalosta ja eteen avautui rautatieasema kaikessa kiireessään. Pientä porintyttöä alkoi hymyilyttää.

Maailmankansalaisen varmoin askelin lähijunaan, jolla huristin yhden asemanvälin messukeskukseen - ihan yksin. Eikä ole vielä montaa vuotta kun Porista lähdin ensimmäistä kertaa junalla suureen Helsinkiin ja jännitti niin maan vietävästi jo se juna. Vuosi sitten en ollut koskaan kulkenut metrolla yksin. Enkä ratikalla, eli spåralla.

Vaikka kolme vuotta oonkin asunut melko lähellä tätä hulinaa, oon ollut onnellisesti Vantaan rauhassa, jossa elämä on lähes samanlaista kuin Porissa. Helsinkiläiset kutsuisivat sitä maalaiseksi.

Ekan harkkapäivän puhelinpaniikki on ohi, ja pystyn soittamaan tuntemattomille ilman käsien hikoilua. Tiedän jo oman sähköpostiosoitteeni ja puhelinnumeronkin. En vaan vieläkään muistanut sitä puhelimessa vaan jouduin antamaan oman kännynumeron ;)

Ens viikkoa odotan innostuksella ja positiivisella jännityksellä.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Aurinkoista kevättä!


Kevätkuvaa viime viikolta. Muistan kuin eilisen päivän kun viime keväänä kuvasin ekat leskenlehdet samassa paikassa, ja muutamaa viikkoa myöhemmin koivujen silmuja, jotka hetkessä oli jo ihan isoja vihreitä lehtiä. Ihana kevät <3

Tänään oli eka harkkapäivä Hesarissa. Sairaslistalla oli niin monta nimeä, ettei kukaan ehtinyt mua parehdyttää. Ei tullut kukaan edes vastaan. 20min talossa oltuani alkoi eka aamupalaveri, jossa hommia jaettiin myös mulle miehistöpulan vuoksi. Siitä sitten vaan luuria kauniiseen käteen ja juttua tekemään!

Raskasta oli, kun en tiennyt millaista juttua odotettiin ja toivottiin, ei puhuttu jutun mitasta eikä otsikoista. Piti muistutella itseään siitä, että olen VAIN harjoittelija, ja ensimmäistä päivää harjoittelemassa, eikä kukaan voi olettaakaan mun tekevän päivän pääuutista. Nyt täytyy opetella sallimaan itselleen virheitä ja tietynlaista kyvyttömyyttä.
Mulla ei ole mitään menetettävää, eikä mun tarvitse esittää osaavani enempää kuin oikeasti osaan. Voin ihan oikeesti ottaa tämän viisiviikkoisen oppimisen kannalta, kysellä ja tutkia ja opetella. Nyt on mahdollisuus olla utelias!

Vaikka päivä oli raskas, oli se silti mukava.

Päivän kruunasi sähköpostiin lävähtänyt BodyCombat-lisenssi! Jee jee jee!!!


Tekniikkakorjauksia oli pitkähkö lista, mutta ei muuta. Koreografian ja ohjauksen suhteen ei ollut korjattavaa - parannettavaa on toki, mutta ei siis korjattavaa.

Tekniikasta pieniä juttuja, kuten combat-asennossa takajalan asento pitää korjata, sivupotkussa ylävartalon kallistus enemmän sivulle, karateiskussa katse putoaa ja nopeissa suorissa käsi ei ojennu tarpeeksi.
Oon kyl sitä mieltä että ne mun nopeet suorat on vaan niin sairaan nopeet, ettei niitä näe ;)

Mutta en siis varsinaisesti tee väärin mitään, joka on hieno asia. Saan jatkaa ohjaamista ja oman tekniikan hiomista :)

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Selkätreeniä

Nämä ihanan joutilaat sunnuntait on ihan parasta.
Tosin monta arvokasta joutilasta hetkeä meni taas bejeweled blizin parissa enkä oo yhtään tyytyväinen.
Käytiin kuitenkin salilla tekemässä napakka selkätreeni pitkästä aikaa.

Ekana liikkeenä mave sj


 
Tokana vedettiin leukaa leveellä otteella


Lähikuvasta näkee miten oikea hartia kärsii aknesta. Voi sitä!

Takareisille polven koukistusta istuen ja selkäpenkissä ojennuksia sekä piiskana että suorana painon kanssa.
Kylkitaivutukset kympin kiekolla voi tuntua huomenna kun en ole pitkään aikaan tehnyt.
Ja lopuksi venyteltiin. Itse venytin selän, kyljet, jalat ja niskan perinteisesti lattialla, mutta on se hyvä että venyttelylle on tehty laitteet niin miehetkin ehkä saadaan venymään ;)

Tästä se taas lähtee. Painojen kanssa puhkiminen tuntuu niin mukavalta taas kun on viikosta toiseen huhkinut pumppitangon kanssa ja combatissa.

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Fitness Classic 2010

Vaikka monen kesäkunto antaa odottaa itseään ja dieetti jatkuu ankarana, useiden bodyharrastajien dieetti kulminoitui tähän päivään. Tänään siis kevään varma merkki - Fitness Classic Helsingin kultturitalolla.

Vaikka nettisivujen (www.fitnessclassic.fi) näytteilleasettajia oli pitkä lista (näet tästä), kultsan puitteet eivät ole parhaat mahdolliset, joten monen osaston valikoima oli melko suppea, eikä huikeita messutarjouksiakaan löytynyt.

Ehdoton positiivinen yllätys oli Biancaneven osasto, jossa oli esillä sekä valmiita kisabiksuja, että raakileita joita voi omin kätösin koristella. En ole ennen nähnyt fitnessmessuilla pukuvalmistajia, joille varmasti löytyy kyllä asiakaskuntaa. Sehän on se ainainen itku ja metsästys mistä löytyy joku, joka osaa ja viitsii vaikeista kankaista väkertää pikkutarkkaa hommaa.

Was it just me vai oliko tämän vuotinen kisasessio jotenkin vaisu? Gustafsbergin Jutta oli kerännyt kisakatsomoon varmasti jokusen ihmisen aiempia vuosia enemmän, mutta muuten kilpailijat vaikuttivat kaikissa sarjoissa jotenkin nuupahtaneilta. Ei ollut sitä samaa säteilyä ja sähköistä tunnelmaa ku ennen. Vai oliko?

Mua olis harmittanut jos olisin joutunut tapahtumasta maksamaan sen 30€ joka ovella pyydettiin, mutta sain olla taas tyytyväinen alavalintaani, koska  mä pääsin sisään  tällä:


Mukana mulla oli järkkäri niin ku kunnon toimittajalla kuuluukin, mutta vähän hävetti sen kanssa räpsiä kun vieressä oli metrin tykkejä! Vaikkei mullakaan ihan perus kittiobjektiivi ollu... Kesällä otan projektiksi opetella kuvaamaan kunnolla, ja ostan kunnon kameran heti kun saan rahaa. Ja heti kun auto ja opintolaina on maksettu. Eli en ihan kuitenkaan tänä kesänä ;)

Kuvat vaatii vielä käsittelyä ennen kuin saan päivitettyä niitä tänne.

Cbb lyhyt sarja oli kova. Samoin nuorten sarjan 16v. voittaja, jolla on selkeesti potentiaalia. Kunto oli loistava ja vapaaohjelma pääosin hyvä. Poset oli vielä vähän hakusessa, mutta tästä Kristianista kuullaan vielä! Sorsan Jari tais jäädä neljänneksi. Energinen ja positiivinen olemus, mut jäänyt dieetti vähän kesken.

Bf masters taisi olla kovin sarja. Eli kovakuntoisia 35+ ladyja oli lavalla. Erika Törrönen ja Jutta Gustafsberg oli huikean hyvässä kunnossa, ja saivatkin kilpailusta tasapisteet, mutta finaalikierroksen pisteet ratkaisivat kisan Jutan parhaaksi. Tämä siis sekä mastersissa että pitkässä sarjassa!

Välihuomautus: Takanani istuneet sällit keskustelivat kisan aikana silikonirinnoista ja mietistelivät milloin ne mahtavat mennä pois muodista, ja ovatko ne ylipäätään olleetkaan muodissa. Aloin miettiä aihetta.. 

Ovatko naiset luoneet itselleen harhan, että suuret rinnat ovat kauniit, olivatpa ne millaiset kumipallot tahansa? Löytyykö maailmasta oikeasti enempää kuin kourallinen ihmisiä, joiden mielestä silikonimöykyt tekevät naisesta kauniimman kuin hänen omat tisunsa, olivatpa ne kuinka pienet tahansa?

Naisten pitäisi itse uskoa se väite, jota miehille todistellaan tämän tästä: Koolla ei ole väliä, kun puhutaan normaalimitoista.

Ymmärrän silikonit esim jos toinen rinta -tai molemmat- on jostain syystä jouduttu poistamaan, tai jos oikeasti kärsii rinnattomuudestaan, mutta kannattaako normaalirintaisen naisen kasvattaa varustustaan keinotekoisesti ihan muuten vaan? Epäilen.

Lyhyen BF:n 1. Tiina Vaskelainen 2. Heidi Sorsa 3. Hanna Haverinen, jotka oli tosi hyvässä kunnossa kaikki, eikä juuri huonommaksi jäänyt 4. Sari Hoikka (masters 3.) ja 5. Marika Lähde.

Mun mielestä kilpailijat oli nyt sporttisen ja naisellisen näköisiä kaikki, eikä kukaan erottunut liialla lihasmassalla. Se vaan kertoo siitä, että mun on hankittava ihan sikana lisää lihaa, koska nämä "ei liian lihaksikkaat" on lihaksikkaampia ku minä ;)

Fitness-sarja kärsii kilpailijakadosta. Miten ihmeessä me saatais lisää kilpailijoita siihen mahtavaan sarjaan?!
Tänä keväänä mestaruudesta kilpaili kaksi (2!!) kilpailijaa! Ja koska molemmat olivat tulokkaita, ei SM-titteliä taidettu jakaa. En oo ihan varma.

Tällä kertaa kisassa jaettiin kuitenkin pyttyjen lisäksi tuotepalkinnot, mikä oli selvää edistystä ja mukava bonus kilpailijoille.

Pajulahden Minnakin kävi lavalla kertomassa suunnitelmistaan tehdä Pro debyytti vielä tämän vuoden puolella. Kävin onnittelemassa Minnaa ammattilaiskortin saamisesta ja kyselin detaljeja tulevasta. Jos siis mielin Minnan päänahan saalistaa joskus, on tähdättävä ammattilaiseksi, sillä Suomessa Minnaa ei kilpalavoilla enää nähdä.

Nyt vaan odottelemaan syksyn Expoa, joka pidetään Lahden sijaan nyt Finlandiatalolla Helsingissä. Ja vuoden päästä onkin mun vuoro nousta lauteille kultsalla. Vuosi on oikeastaan aika lyhyt aika...
--

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Joskus semisti ärsyttää..

Yleensä osaan antaa tahattomien kommenttien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta välillä ärsyttää ihmisten vähättelevä asenne. Eivät he tarkoita sitä pahalla, mutta tunne kumuloituu kun tarpeeksi moni vähättelee tarpeeksi montaa asiaa.

Oon tarkoituksella hautonut ajatusta ja odottanut ajan kulua ennen kirjoittamista, jotta kukaan ei voi arvata mikä lopulta sai mut ajattelemaan asiaa ja kirjoittamaan siitä ;)

Ammattikoulun käytyäni eräs ystävätär mietti mitä itse tekisi lukion jälkeen, ja naureskeli, että kai hänkin käy jonkun kosmetologipuolen kun ei muuta keksi.
Niin. Sinne linjalle ei sitten ollutkaan niin helppo päästä kuin hän kuvitteli.

Ja kuinka moni on pyytänyt päästä mun kautta töihin ilman koulutusta tai kokemusta – eihän se homma voi kovin vaikeeta olla kun mäkin sitä teen.

Tottakai kaveria on autettava, ja mielelläni autankin, mutta onko oikein vähätellä toisen saavutuksia?

Viime syksyn kisojen jälkeen oli hienoa huomata, kuinka monen kaverin treenimotivaatio kasvoi mun treeniä ja kisavalmistautumista seuratessa.


Kisojen jälkeen tulleet kommentit sohvaperunoiden tavoitteesta kilpailla seuraavana vuonna aliarvioivat kuitenkin mun kovaa työtä ja sitä pohjaa joka urheilemalla on hankittu vuosien varrella.

Yhtään paremmalta ei tunnu se, että kaverit päättävät alkaa ohjaamaan jumppaa ”kun siitä maksetaan niin hyvin.” Miettimättä usein jää, kuinka paljon työtä yhden ohjattavan tunnin eteen on nähtävä, ja mitä se ohjaaminen oikeastaan on.

Aluksi voisi miettiä miltä tuntuu kompastua keskellä katua. Onko ensimmäinen ajatus se, että on nopeasti päästävä pystyyn ja oltava kuin mitään ei olisi tapahtunut? Onko ihan ensimmäinen ajatus ”ei kai kukaan nähnyt?” Ohjaaminen on itsensä likoon laittamista yleisön edessä! Voi myös miettiä suraavia:
 
a) pidätkö esiintymisestä ja esim. puheiden pitämisestä julkisesti?

b) oletko itse harrastanut liikuntaa niin että pystyt ohjaamaan siinä muita?

c) Riittääkö kunto, koordinaatio ja rytmitaju siihen, että pystyt tekemään täysillä ennalta opeteltua koreografiaa ja puhumaan järkevästi samaan aikaan kun oma suoritustekniikka on priimaa?
Pystythän huomioimaan samalla myös asiakkaat ja antamaan vaihtoehtoisia liikkeitä?

Jos ohjaaja haluaa asiakkailtaan 100% suorituksen, hänen on itse tehtävä 130-150% suoritus. Löysäily ei ole mahdollista.
Ohjaaja on lavalla edessään 20-50 ihmistä katsomassa ja arvostelemassa. Epäröintiin ei ole varaa.

Eniten ehkä ärsyttää ne, jotka miettivät ääneen, miksi multa kaikki onnistuu ja miten saan kaiken niin helpolla. Millä hiton helpolla?

Se, että tekee töitä lujasti päästäkseen tavoitteisiinsa, tarkoittaa myös uhrauksia ja nöyryyttä elämän edessä. Jos nyt teenkin asioita, joista pidän ja joista nautin, se ei tarkoita, että olisin saanut sen helpolla.

Mitä itse olisit valmis tekemään unelmiesi eteen? Ensin on tehtävä vaikein, eli määriteltävä unelma.
Sen unelman eteen on alettava tehdä töitä. Se työ on usein uhrauksia – itselläni se on tarkoittanut paikoitellen askeettistakin elämää ilman baari-iltoja ja bileitä, ilman herkkuja, ilman kavereita, ilman vapaa-aikaa, ilman lomaa, ilman rahaa.

On paljon asioita, joita haluaisin tehdä, mutta koska ne häiritsevät pääsemistä siihen tavoitteeseen, johon todella lopulta haluan, jostain on luovuttava.
Mulla voisi olla vakituinen työ josta olisin nyt äitiyslomalla tai hoitovapaalla. Voisi olla oma koti ja pieni tavallinen elämä, mutta mä olen valinnut eri tien.

Monesti oon valinnut turhankin itsepäisesti vaikeimman polun, mutta ainakin se on oma valinta, mun oma vaikea tie!

Raskainta on kestää muiden kritisointia ja elämänohjeita sekä arvostelua vailla totuuspohjaa.

Jos 25 vuotta on opetettu ajattelemaan tulevaisuutta ja hankkimaan turvattu toimeentulo vakituisesta työstä, ja painotettu sitä, ettei töissä kuulukaan olla mukavaa, vie muutaman vuoden ennen kuin tajuaa, että muullakin tavalla voi tämän visiittinsä maan päällä käyttää.

Mitä järkeä on kärvistellä monta kymmentä vuotta? Eikö järkevämpää olisi nauttia elämästä? Kärjistetysti mun mielestä olisi fiksumpaa päättää päivänsä lyhyen mutta onnellisen elämän jälkeen, kuin tuskailla koko elämä kurjuudessa. Kurjuus ei tässä tarkoita varattomuutta, vaan henkistä köyhyyttä ja kokemusten vähyyttä. Sitä, että tekee päivästä toiseen asioita, joista ei pidä.

Raha ei tuo onnea, mutta helpottaa kyllä elämää. Se on se kivi, johon moni onnen tavoittelija kompastuu. Rahaa ja maallista omaisuutta tavoitellessa on helppo kuvitella olevansa onnellinen. On helppo tuudittautua ajatukseen, että joskus myöhemmin on aikaa olla onnellinen.

Mulla olis taas pari tulevaisuuden kannalta hyvin ratkaisevaa päätöstä pöydän kulmalla. Sekin semisti ärsyttää, ettei koskaan saa elää ja olla rauhassa, vaan koko ajan on tehtävä päätöksiä.

Taas on punnittava, kuinka paljon painaa unelma ja kuinka paljon raha.

--

tiistai 13. huhtikuuta 2010

ShapePulsea ja akrobatiaa

Tiukan palautepäivän (Trombit-palaute) jälkeen varavirtaa riitti vielä ShapePulse -tunnille (johon mun olisi pitänyt lisensioitua lauantaina) jonka jälkeen junailin itseni Pasilaan, josta olisi PITÄNYT päästä spåralla suoraan sirkusmestaan, mutta mutta..
Johanna joka on kuuluisa pettävästä suuntavaistostaan ja täydellisestä kyvytömyydestään suunnistaa tutussakin maastossa, eksyi matkalla! Se ei tietenkään yllätä ketään, kaikkein vähiten Johannaa itseään.

Pääsin kuin pääsinkin puoli tuntia myöhässä sirkustelemaan, ja muut siellä jo lopettelivat lämmittelyhyppyjä. Pääsin just sopivasti mukaan arabialaisiin. Mikko ehdotteli flikkejä ja voltteja perään, mut katotaan sitä sit ens kerralla. Mulla on viikko aikaa valmistautua henkisesti!

Tehtiin volttiradalta (yllätys yllätys) voltteja etuperin ja takaperin, avustuksella ja ilman. Ihan kivasti ne taas sujui. Ehkä sieltä tulee jotain seuraavaan vapariinkin :)




--

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

jalkatreeniä

Ihanan keväinen sunnuntai, eikä mitään pakollista tehtävää = loistavaa <3
Onneks en eilen lähtenyt HCM:n jatkoille ja jätin muutenkin kippistelyn onnitteluskumppaan.

Päivällä käytiin yhdessä salilla vääntämässä hyvä jalkatreeni, ja täytyy harmikseni myöntää, että puolen vuoden prässitauko oli vienyt 50 kiloo voimaa reisistä :( 150kg ei liikkunut mihinkään, joten 180kg ei ollut edes haaveissa. 130kg sai riittää sarjan tekoon.. Kyllä se nopeesti taas nousee uskon ma!

Prässin jälkeen:
polven koukistus ja pohkeet supersarjana 3x8-10
polven ojennus 3x8-10
pakarapotku ja vatsarutistus laitteessa superina 3x10-12
loppuun venyt ja roikkumista.

Pitäiskö roikkuessa pystyä hengittämään? Mä en pysty! Jos koittaa roikkua rentona, alaselkään (varsinkin vas. puolelle) pistää ihan törkeesti. Olis kiva roikkua enemmänkin, mut kädet luistaa. Pitää ens kerralla laittaa vetoremmit tms.

Nyt on jo jalat kipeet :)

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Aina ei hommat mee ihan putkeen..

Eilen oli viimeinen Trombit-päivä. Tosi nopeesti on aika mennyt ja paljon saatu aikaiseksi. Lopumetreillä alko virta loppua. Hyviä juttuideoita ei tullut, ja vaikka tuli, niihin ei jaksanut tarttua. Yksi iso syy oli erään opettajan antama luokaton palaute koko neljän viikon ajan. Uskomattoman hyvin yhden kitinä voi syödä työmotivaatiota muilta.

Lähdin koululta aikaisemmin, kun ymmärsin, että Elielin sijaan voin mennä Tiksin Satsin PowerStepiin, josta pääsen nopeammin kotiin. Tai siis olisin päässyt, jos en olisi hypännyt kiireessä väärään bussiin. Kun oikean numeroisen bussin nron perässä on V, se tarkoittaa Väärä suunta.

Näppäränä tyttönä jäin kyydistä risteyksessä, josta oikea bussi menee oikeaan suuntaan. Kuinka ollakaan, nousin TAAS väärään autoon: meni 451 ja 415 sekaisin. Mistäs sitä taas kiireessä muistaa kummin päin ne numerot kuuluu!? Lopputuloksena kotimatka pitkän kaavan mukaan. Jäi Tikolta pitkä lenkki saamatta kun tuli tuota kävelyä harrastettua odotettua enemmän.

Ja viimeiset palautteet Trombitista oli tältä kyseiseltä opettajalta silkkaa sarkasmintäyteistä kettuilua.
(Palautteet voi lukea täältä. Erityisesti kommentit ovat kiinnostavaa luettavaa.)

Nyt on takki tyhjä. Ei enää jumppakoulutuksia eikä verkkolehteä. Viikon saa huokaista ja sitten alkaa työharjoittelu. Se tietää taas pitkiä jänniä päiviä.

Kevätauringon pilkistellessä ihmiset kuoriutuvat taas talvitamineistaan. +5 ei vielä käsittääkseni ole shortsikeli, mutta silti niitäkin rohkeita riittää, jotka jo lyhentävät puntteja vaikka muilla on lapaset kädessä ja pipo korvilla.
Palatakseni leggareihin, joista aiemminkin kirjoitin, eikö tytsyt ymmärrä, että tiukoista trikoista näkyy kaikki reisien muhkurat kävellessä? Nyt kun on muotia pitää tunikaa tai pitkää toppia ohuiden trikoiden kanssa, selluliitit näkyy paitsi reisistä, myös pakaroista! Ei hiukkaakaan seksiä siinä sanon minä!
Settiin kun lisätään linttaan astutut Uggit tai perässä laahatut korkokengät, olemus on kuin pubiruusulla konsanaan.

Tästä hyvällä aasinsillalla viimeisimpään ostokseeni ;) juoksutrikoisiin!



En siis väitä, että ne olisi yhtään sen paremmat kuin ne leggarit, mutta väittävät, että juostessa ja jumpatessa toimii. En koskaan oo ymmärtänyt näin toukkoja pöksyjä, mutta koska sain valita ne palkkioksi Elixirin kuvaukeen osallistumisesta, ajattelin ettei kovin suurta vahinkoa tapahdu vaikka jäisvät käyttämättä. Voi olla että innostun niistä enkä enää muita käytäkään. En kuitenkaan testaa vielä tänään.. ehkä huomenna sitte. Tai jonain toisena päivänä.. tai yöllä kun kukaan ei näe.

Ja ostin vihdoin myös palkkaria ehtyneen tilalle:
Halvin mahdollinen pussi mitä kaupasta löytyi. Toivottavasti banskuvanillija on juotavaa..

Nyt pitäis lähtee palaveriin, joka huipentuu Flow-tunnin ja saunomisen jälkeen hippaukseen Flamingossa! Oon odottanut tätä tosi tosi kauan ja tosi tosi innoissani, mut jostain syystä fiilis ei nyt tahdo nousta. Mummoutunut ehkä on hän!

Hah, ja pikkuveli tuli yökylään:
Oli pakko ottaa kuva kun meidän popot oli eteisessä vierekkäin. Niket mulle inasen isot, ja velipoju kuitenkin vasta 13v.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Tänään sirkusteltiin voltteja!

Pääsiäisen jälkeinen väsymys ei iskenyt ekana arkiaamuna niin lujaa kuin olis voinut, koska olin iltavuorossa. Vasta 10.30 piti olla sorvin ääressä Kirstinkadulla.

Pääsiäislomia edeltänyt sähköpostittelu yhden opettajan kanssa oli omiaan pilaamaan lomafiilistä.

Vedänkö mä jotenkin puoleeni psykopaatteja, narsisteja tai muita APD(Antisocial personality disorder)-tyyppejä? Vai teenkö mä ihmisistä sellaisia?
Onko niitä joka paikassa, mutta mun läsnäolo provosoi heitä toimimaan? Ärsyttääkö joku mussa oleva piirre ihmisiä niin paljon, että niistä tulee sosiopaatteja? Oli syy mikä vaan, en tykkää siitä!

...koitin pitää ajatukset mukavammissa asioissa. Onneks oltiin 300km:n päässä kotomurheista.

Perjantaina kävin Erikan ja Suskin kanssa vetämässä BodyCombat-tunnin Porihallilla, ja voi että se oli mukavaa! Ihanaa olla hallilla taas ja nähdä tuttuja ihmisiä ja motivoitunutta pyhätreenaamista :D

Pääsiäisen kohokohta (Mignoneita ja mämmiä lukuunottamatta) oli ehdottomasti lauantain karaokekemut! Seuraavana aamuna Sakke elpyi anopin kanssa.. sitten välissä olin vielä minä ja Tiko. Kyllä siihen neljä mahtuu!

Sain paketin Bactosaneja. Pitäis kuulemma auttaa sekä teinien että AIKUISTEN iho-ongelmiin. Vaikka lääkärin mukaan iho-ongelmiin auttaakin huolellinen puhdistus ja ikä.

Eipä tämän kolmekymppisen kosmetologin ihoon ole auttaut kumpikaan.
Nyt jännityksellä odotan kuinka heleän kaunis musta tuleekaan ;)


Mutta joo, tänään sirkuksessa voltteja. Nyt tein jo ihan sujuvasti ite - en siis sujuvasti oikein vaan sujuvasti yksin. Ei tarvinnut pelätä. Kyllä tää tästä!