tiistai 4. toukokuuta 2010

Henkisesti hajalla - tai ainakin siinä rajalla

Mikä tekee ihmisistä ystäviä? Tarvitaan jokin yhteinen tekijä. Ihmiset kiinnostuvat toisistaan, kun heillä on yhteisiä kiinnostuksen kohteita.
Mitä tapahuu, jos mielenkiinnon kohteet vaihtuu eikä samat asiat enää kiinnosta? Aletaan olla vähemmän tekemisissä. Löydetään uusia ystäviä.

Miksi lapsuuden ystävät säilyvät monilla läpi elämän? Onko yhteinen tekijä silloin se lapsuus? Se, että tietää toisesta enemmän kuin kukaan tulee koskaan kertoneeksi uusille ystäville.
Ei aikuisena enää tule vieneeksi kaverin kanssa suksisauvoja laitumelle, ei käydä yökylässä lukemassa Villivarsoja tai pelaamassa nintsua kunnes silmät menee väkisin kiinni.

Rakastuneena ihminen taantuu osittain lapsen tasolle. Suhteen alkuaikoina tehdään kaikkea hullua ja arjesta poikkeavaa. Juostaan liikenneympyrää ympäri, pysähdytään keskelle tietä pussailemaan tai muuta tosi teiniä. Mutta mitä sitten tapahtuu? Hormonimyrsky laantuu, kasvetaan yhtäkkiä aikuisiksi ja ollaan taas asiallisia.

Mielenkiinnon kohteet muuttuu aikuisillakin. Varsinkin kaksosilla. Horoskooppina kaksonen on ailahtelevinen ja innostuu uusista asioista nopeasti. Mitä tapahtuu kun samassa taloudessa on kaksi kaksosta? Ei ainakaan mitään pysyvää.

Mä olen aina sanonut, etten halua naimisiin, koska avioliitto on kyseenalainen instituutio.
Miksi kahden ihmisen pitäisi tehdä kirjallinen (ja kirkollinen) sopimus siitä, että he ovat yhdessä tästä iäisyyteen. Sen lisäksi, että ajatus elinikäisestä sopimuksesta on ahdistava, on omituista, miten ihmiset kulkevat samaa polkua: kihlaus, avioliitto, lapset. Talo, koira ja perheauto.

Viimeaikoina oon kuitenkin tajunnut, että se typerä kaava tuo turvaa. Oon ymmärtänyt, että mun avioliitonvastaisessa ajattelutavassa osa onkin oman persustan pelastusta: eipä tarvitse selitellä kenellekään, jos kukaan ei haluakaan tehdä musta kunniallista naista. Enhän mä (muka) oikeesti sitä haluakaan!

Ymmärrän tämän typerän instituution voiman, kun tunnen häpeää huomaessani keskustelukumppanin vilkuilevan vasenta (sormuksetonta) kättäni. Ja tätä on tapahtunut viimeaikoina aika paljon.
Oman tulkintani mukaan sormuksettomuus vaikuttaa muiden ihmisten käyttäytymiseen. Nuori ja nätti toimittajakollega on kaikkien kaveri, lutunen ja ihana - naimisissa. Uusi naimaton nainen toimituksessa: miehet tulee sermille notkumaan, juttelee ja ovat ystävällisiä, mutta naiset pelkkää jäätä. Ylimielinen asennoituminen yhdistettynä vasemman käden vilkuiluun ei jätä paljon tulkinnanvaraa. Olen uhka.

Virastoissa ja laitoksissa asioidessa, virkailijat etsivät mieheni tietoja mun sukunimellä. Luulisi, että nykyään naiset pitävät oman sukunimensä niin usein, ettei sama nimi olisi enää oletusarvo.

Voiko aikuista miestä kutsua enää poikaystäväksi, varsinkaan, jos kimpassa on oltu iät ja ajat? Miesystäväkin kuulostaa jotenkin sairaalta. Avopuolisolla on nykyään homoseksuaalinen kaiku, oletteko huomanneet? Avomies olisi siis se oikein ilmaisu. Tosin sekin herättää usein kysymyksen "ootteks te kauan olleet kimpassa?" Kuka kysyy naimisissa olevalta kuinka kauan he ovat olleet kimpassa??

Entäs lapset? Kaikki ne puheet siitä, etten ehkä koskaan halua lapsia, on taas sitä itseni seivausta. Jos kukaan ei haluakaan lapsia mun kanssa. Kyllä mä haluan lapsia jos se vaan on mahdollista. En mä lapsista niin paljon haaveile, että haluaisin adoptoida jonkun toisen geenejä.

Mistä syistä muut hankkivat lapsia? Musta kaikki syyt tuntuu tosi itsekkäiltä. Haluaisin lapsen omaa lihaa ja vertani. Tehdä jotain alusta asti itse, ja nähdä miten mun ja rakkaani geenit yhdistyy. Nähdä, mitä piirteitä valikoituu jatkumossa eteenpäin. Haluaisin tuntea olevani jollekin elintärkeä ja maailman luotettavin ihminen kaikkine vikoineni, virheineni ja epävarmuuksineni. Ymmärrän, että lapsi kasvaa, ja teinille äiti onkin kaiken tämän vastakohta. Haluaisin silti...


Viimeaikoina oon ajatellut asiaa enemmän kuin ennen. Ennen pystyin unohtamaan, koska asia ei ollut millään tavalla ajankohtainen. Nyt ikää tulee koko ajan lisää, ja alan pelätä, että odottelemalla olen kohta myöhässä.
Luulen, että ikä on vaikea asia niille, jotka eivät ole tehneet niitä asioita, joita on kuvitellut tekevänsä tietyn vuosimäärän kuluessa.
Ne kaverit, joilla ei ole kolmenkympin kriisiä, ovat perheellisiä. On aviomies, lapset ja talo. Ne, joilla on paha kriisi, ovat eläneet ja saavuttaneet paljon, mutta heillä ei ole perhettä. Mitalit ja  pokaalit eivät aja samaa asiaa vaikka pokaalia kuinka pojaksi kutsuisi.

Onko ihminen sittenkin keksinyt typerän instituution oikeiden tarpeiden pohjalta? Onko kirkko oikeasti ollut ihmisen asialla?

Jotta elämä ei olisi liian helppoa, on (kyseenalainen) hyvä kehittää parisuhdedraamaa kun työrintamalla alkaa mennä hyvin. Säilyy tasapaino. Järjellä ajateltuna laastari kannattaa repäistä irti silloin, kun se ei vielä ole kasvanut ihoon kiinni.

4 kommenttia:

jukka kirjoitti...

Ihmisen elämää säätelevät pitkälti ikiaikaiset vietit, vaistot ja perimä. Tämän hyväksyminen helpottaa elämää kummasti - olemme pikemminkin evoluution uhreja kuin tulosta. Kun sen hyväksyy, voi keskittyä omaan peliin ja onnistumiseen, eikä tarvitse räpiköidä vastavirtaan, helpompi on mennä virran mukana.

Unknown kirjoitti...

Aivan mieletön teksti!

Katja kirjoitti...

Rankkaa pohdiskelua, upeaa tekstiä! Nyt noussen ylös tuolistani aplodeeraamaan tälle tekstille.
*taputtaa*

Rita Niemi kirjoitti...

Voi hani sun tekstiä! Niin samoilla linjoilla sun kanssa. Ihanasti kirjoitat kyllä.
Tässä ollaan kolmessa kympissä ja mitaleita ja pokaaleita kaapit täynnä, mutta ei lapsia eikä sormusta. Ja avoliitossa oltu jo ties kuinka kauan... Ja kilpaurheilu jatkuu edelleen!
Mä en oo oikein koskaan hiffannut tota ikä-määritystä, että tietyssä iässä pitää olla tehty se ja tuo asia tai muuten olet jotenkin jäljessä tai erikoinen. Elämä on heitellyt sen verran, että lähinnä naurattaa ihmisten "pakko" tehdä asioita, että tuntee kuuluvansa porukkaan. Kun leikin aikuista jo teininä, niin nyt haluan "kasvaa" ihan rauhassa ja toteuttaa itseäni ennen lapsia. Olen ylpeä itsestäni ja tekemisestäni ja siitä, että kuljen omaa polkuani. Lapsia tulee jos on tullakseen, sitten kun urheilu loppuu. Ja lapsenmielisyyden olen säilyttänyt, itken kun itkettää ja nauran kuin viimeistä päivää kun naurattaa. Ja usein sanon ajatukseni ääneen, ennen kuin mietin mitä sanon. En yritä olla liian aikuinen, elän tunteillani ja tiedän mitä haluan. Haluan urheilla. Haluan rakastaa ihanaa avomiestäni. Haluan lapsia, kun lopetan urheilun. Haluan naimisiin, sitten joskus. Haluan elää omannäköistä elämää.
Johanna, kaikki menee niin kuin kuuluukin ja uskon, että kaikki mitä meille tapahtuu on meille hyväksi. Usko pois.
Halaus ja jaksamista. :)