Olin ajatellut viettäväni tätä itsenäisyyspäivää äidin luona linnan juhlia katsoen, syöden ja hyvästä seurasta nauttien. Toisin kävi.
Aamulla Satsia kohti ajellessa Micran pohja raapi hankea lähes koko matkan, puuterilumi vei renkaita mihin sattuu ja lunta tuprutti koko ajan lisää.
Jumpan jälkeen jäin treenaamaan uutta combatia ja katselin ikkunasta jonkun miehen epätoivoista yritystä kaivaa autonsa irti hangesta. Hän asetteli mattoja renkaiden alle, kaivoi lunta lumiharjan kanssa, työnsi ja pakitti, eikä mikään auttanut. Ohikulkijat kävi työntämässä, ei auttanut.
Parin tunnin treenaamisen jälkeen lähdin kotia kohti, ja se mies oli edelleen parkkiksella. Eturenkaiden alla oli jo melkoiset sileiksi kuluneet kuopat, ei siis toivoakaan päästä ajamalla eteenpäin.
Hänen kaverinsa onneksi tuli lapioineen hätiin. Joku taksikuski jäi tyytymättömän näköisenä odottelemaan että tää kaveri siirtää autonsa pois tieltä, muttei silti vaivautunut tulemaan apuun. Olis varmaan pikkukengät kastuneet.
Koitettiin sen miehen kanssa työntää autoa yhdessä vaihde vapaalla, mutta eihän se sieltä kuopistaan noussut. Kun se kaveri pääsi paikalle mä hyppäsin kuskin paikalle ja miehet työnsi. Se mies oli tosi iloinen kun auto vihdoin liikahti. Itse kaasuttelin omalla supermaasturillani pois paikalta enkä jäänyt enää seuraamaan jäikö se toinen pohjastaan seuraavaan hankeen.
Melkoisia nämä talvet! Milloin ruoho vihertää vielä jouluna ja milloin hukutaan lumeen jo lokakuussa. Parempi näin silti, vaikka ajaminen vähä pelottaakin höyhenen kevyellä kotterolla. Näinä hetkinä olen kateellinen citymaasturikuskeille, vaikka suurimman osan vuodesta halveksin moisia saastuttajia.
Päätin siis etten liiku kotoa enää mihinkään jos ei ole pakko. Eikä ollut pakko. Meni se päivä kivasti näinkin - combatia opetellessa. Nyt se sujuu sentään jo jotenkuten. Toivotaan että se jollain mystisellä tavalla imeytyy selkäytimeen yön aikana ja huominen lanseeraus on helppoa ku heinänteko. Whatever that means ;)
--
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti