tiistai 3. huhtikuuta 2012

Aina ei huvita.

Oletko huomannut, että vaikka pinnan alla kytisi mitä, on suositeltavaa näyttää ulospäin positiiviselta, energiseltä ja iloiselta? Facebookiin ja blogeihin päivitetään vain kuinka ihanaa elämä on ja mitä kaikkea on saatu aikaan. On oltava hyvä esimerkki muille ja annettava kaikkivoipainen kuva itsestään. Tai sitten tilapäivitys on lyhyt ja ytimekäs "kuumeessa." Sitten kuvittelemme, että itsessä on vikaa jos aina ei ole hyvä fiilis. Or is it just me? Luenko vääränlaisia blogeja ja onko facebook-kavereihini vain valikoitunut superihmisiä?

Välillä (ja just nyt) mietityttää, onko tässä suorittamisessa mitään järkeä. Sen lisäksi, että on haettava paikkansa uusissa töissä, vakuutettava jokainen uusi asiakas ja opeteltava itse koko ajan uusia juttuja,
onko järkeä yrittää pärjätä lajissa, jossa pärjäämiseen ei edes ole selkeitä kriteereitä?
Kauneus on tuomarin silmässä - säännöt sanoo yhtä ja tuomaripisteet toista. Arvostus on heikkoa niin harrastajien kuin mediankin puolelta. Koko lajia varjostavat epäilykset ja tiukassa istuvat uskomukset. Kilpailuun valmistautuminen kestää useita kuukausia ja kilpailla voi vain kaksi kertaa vuodessa. Tässä lajissa ei palkintorahoista kannata edes haaveilla. Parhaassakin tapauksessa saat voitosta palkkaria ja jutun Body-lehteen. Houkuttelevaa?

Nautin liikkumisesta ja siitä, että kroppa on hyvässä kunnossa - toimii hyvin, tuntuu hyvältä ja näyttää hyvältä. Thats me.

Kun lihas ei tartu, aerobinen liikunta ja sitä kautta energian kulutus on saatava minimiin, jotta saatu energia riittää kasvattamaan lihasta. Sivutuotteena kroppaan kerääntyy kaikkea höttöä, nestettä ja rasvaa. Painava ja kömpelö paketti ei toimi niin hyvin kuin haluaisin. Olo on nuutunut ja puutunut.

Nämä epäilykset ja epätoivon hetket on yleensä lyhyitä välähdyksiä, ja pian jo puristan sitä rautaa salilla tai suunnittelen uusia juttuja vapariin napit korvilla. Rakastan tätä lajia. Rakastan itseni haastamista.

Viime aikoina kuitenkin olo on ollut entistä väsyneempi. Paikkoja kolottaa eikä mikään huvita.
Ehkä kroppa ei vaan enää kestä tätä rääkkäämistä, jolle se on 30 vuoden aikana altistunut.

Herättävä osoitus kuolevaisuudestani tuli, kun rinnastani löytyi patti. Se osoittautui hyvänlaatuiseksi, mutta ehti aiheuttaa syöpäisen suvun jälkeläiselle melkoista stressiä. Edelleenkään terveys ei kuitenkaan ole ihan priimaa.

Lämpöä nousee tämän tästä, tavarat putoilee käsistä ja hengitys vinkuu. Tunnen itseni triplasti vanhemmaksi kuin olen. Silti vääntäydyn väkisin salille. Tunnistan itseni Terveystalon mainoksesta, jossa sälli yskien ja köhisten sanoo "lähden tästä salille, kyllä tää olo punteilla paranee." Hetkellisesti olo paraneekin, ja onnittelen itseäni voitetusta taistelusta itseni kanssa. Olisko kuitenkin fiksumpaa jäädä kotiin? Olisko fiksumpaa levätä, vaikka mikään lepo ei tunnu riittävän? Vai onko tää vaan sitä tavallista mukavuudenhalua joka saa mammat jäämään kotiin? Hassua mukavuudenhalua kun siitä tulee tosi syyllinen ja kurja olo ;)

En haluaisi uskoa, että tää paketti, joka kohtalaisen hyvin on mua tähän asti totellut, ei enää pelittäisi.

Otin itseäni niskasta kiinni ja kävin taas lääkärissä. Kerroin, että pelkään oireiden viittaavan nivelreumaan: väsymys, lämpöily ja nivelsärky. Onneksi lääkäri otti huoleni tosissaan ja määräsi tukun kokeita. Hän myös lohdutti, että on yllättävän tavallista, että nuorilla ihmisillä lämpöily vaan jää päälle jonkin infektiotaudin jälkeen.

Pitäiskö sen sitten oikeasti lohduttaa ettei mitään ole tehtävissä? Ensin flunssa tekee tuloaan kuukauden päivät, iskee päälle ja jää roikkumaan puoleksi vuodeksi. Jäähän sitä vuoteen sitten 3kk hyvää treeniaikaa. Pitäiskö vaan suostua tavalliseksi rivijumppaajaksi ja jäädä kotiin silloin kun ei vaan tunnu siltä että olis kiva jumpata? Pystyisinkö siihen? Olisko se sitten se seuraava uusi opeteltava asia?

Joskus on ok sanoa et ahdistaa. Nyt vähä ahistaa :/

5 kommenttia:

Jii kirjoitti...

Kuulostaa mykoplasmalta, jonka pitäis mennä ohi levolla ja antibiooteilla. Ja ei kannata stressata rivijumppaajaksi taantumista: muutaman viikon lepo ei pilaa vaivalla hankittua kuntoa tai osoita heikkoutta. Parhaassa tapauksessa se virkistää ja auttaa treenit uuteen nousuun.

PetraBettina kirjoitti...

I so feel you!

Itsehän en yleensä suostu myöntämään edes itselleni ettenkö muka olisi superihminen... Totta kai olen, totta kai jaksan, totta kai pystyn tekemään enemmän kuin muut.

Tänä keväänä on kyllä ollut pakko tyytyä rivijumppaajan (tai ohjaajan) rooliin, mutta kun sekin ahdistaa. Mitä hittoa?

Mutta toivottavasti löydät vastauksia terveyspulmiin, ne on ikäviä juttuja :/ Tsemppiä!

Jasmin kirjoitti...

Heippa! Löysin blogisi ja toivon sinulle kaikkea hyvää! Jään varmasti lukemaan blogiasi jatkossa! : ) Ajan antaminen itselleen auttaa aina eteenpäin ¨¨^^ ja pieni time off ei varmastikaan olisi myöskään huono idea, on aina hyvä kuunnella itseään.. : ) ^ ^ tiedän, se ei ole helppoa.. mutta voi auttaa.. : )

jasmin

Metallisydän kirjoitti...

Välillä saa hiukan ahdistaa, se ei ole ollenkaan väärin. Ja kun ahdistaa, se on hyvä sanoa ääneen eikä jäädä itsekseen ahdistelemaan.

Nyt kuitenkin tsemppiä, kyllä se homma siitä taas pian lähtee sujumaan!

Johanna kirjoitti...

Kiitos tsempeistä! Arvostan isosti.