Jyskälän Body&Fitness

Perjantaina saavuimme Jyväskylään tuntia ennen kilpailijakokousta. Ehdittiin asettua hotelliin, syödä eväät ja rauhassa etsiä sähköposteista tietoa missä se kilpailijakokous on. Onneksi on älypuhelimet ja rajaton netti ;)

KILPAILIJAKOKOUS

Kilpailijakokous on kilpailijoille, ja vain kilpailijoille tarkoitettu infotilaisuus, jossa kuullaan kilpailun aikataulu ja sarjajärjestys, mitataan ja punnitaan ne kilpailijat, jotka kilpailevat pituus ja/tai painoluokittain, tarkastetaan asut ja luovutetaan vapaaohjelmamusiikit.

Mielestäni sitä toitotetaan välillä turhankin paljon, että tilaisuus on vain kilpailijoille, ei huoltajille, mutta aina sinne niitä huoltajiakin vaan tulee. Kilpailijakokouksen funktiosta huolimatta joku on aina jättänyt biksut tai kengät hotelliin, tai ainakaan ne eivät ole valmiiksi päälle puettuna ohjeistuksesta huolimatta. Ymmärrän järjestäjien turhautumisen.

Pajulahden Minna oli mittansa kanssa asutarkistajana. Bikinien alaosan on sääntöjen mukaan peitettävä vähintään puolet pakaroista, ja kenkien pohja saa olla max. 7mm ja korko 12cm korkea. Se on millin tarkkaa peliä. Biksujen alaosan kapeus (tai ehkä pyllyn leveys) jännitti, mutta läpi meni :)

CHILLAILUA

Kokouksen jälkeen oli päivällisen aika: Seitiä, öljyä ja riisiä, ilman suolaa, nam! ;)

Sillä aikaa kun minä kokoustin, mun huoltaja shoppaili. Treenivaatteiden lisäksi oli löytynyt kiva pipo - niin kiva, että osti mullekin samanlaisen: Tiimipipo! :)

Käytiin illalla katselemaan Jyväskylän keskustaa, sitten hotellilla vähän venyttelyä ja rentoutumista. Tai niin oli ajatus. Todellisuudessa rentoutuminen jäi vähäiseksi ja touhasin kaikkea turhaa.

Olo alkoi illan mittaan tukkoistua ja ääni kähentyä, joten suljettiin sänkyjen päällä viuhuva ilmastointi.

Meillä oli muuten jostain syystä INVA-huone. Tilaa oli kivasti, mutta pikkusenkaan pidemmällä ihmisellä olis hiusten pesu ollut hankalaa:

Kisakassiin oli sujahtanut pieni valkkaripullo, josta saatais molemmat lasillinen rentoutusta. Luulin ostaneeni kierrekorkillisen version, mutta tulin puijatuksi: sinetin alta paljastuikin muovikorkki. KÄÄK! Ainoa käytettävissä oleva ase oli sakset, eikä avaaminen nillä hyvistä yrityksistä huolimatta onnistunut. Toimelias huoltajani veti yöpaidan päälle hupparin ja lähti hotellin käytäviltä kyselemään avaajaa.

Koska hotellivieraat oli raitista porukkaa (tai vaan valinneet pullonsa paremmin), huoltaja veti tuulihousut jalkaan ja lähti pullo kourassa viereisen hotellin respaan, ja yhtä laihojen tulosten jälkeen päätyi baarijonoon verkkareissa, suihkun raikkaana ja meikittä, yksin, oma pullo kädessä.

Uskomatonta mutta totta, myöskään baaritiskiltä ei löytynyt avaajaa! Bartenderi ilmeisesti sääli tätä tuulipukutyttöä viinipullonsa kanssa sen verran, että konttasi takahuoneen kaapin alta sinne joskus viime vuosituhannella pudonneen avaajan. Aika huippua. Kuka muu kuin maailman paras huoltaja menisi selvinpäin, siinä varustuksessa, oman pullon kanssa baariin, ihan vaan jotta huollettava sais lasillisen kuntoa kuivattavaa viiniä?

Kippis!!!

Heräsin yöllä siihen, ettei henki meinannut kulkea. Silmät oli turvoksissa ja nenä tukossa. Great! Uloshengityksellä huono energia ulos ja sisäänhengityksellä hyvää energiaa sisään. Aamulla oli parempi olo.

Aamun happihyppelyn jälkeen eka värikerros. Ensikertalaisen huoltajan silmiin yksikin värikerros oli jo todella tumma. Vielä kaksi kerrosta lisää ja väri olisi lähempänä toivottua :)

Meikkaus ja hiusten kihartelu oli kiva tehdä rauhassa. Pysyttiin hyvin aikataulussa ja 12.00 huoneen luovutuksen jälkeen lähdettiin Paviljonkiin katsomaan miesten kisoja.

KISAPAIKALLA

Liikuttavia hetkiä koettiin kun noviisien alle 80kg:n sarjassa jaettiin palkintoja. Yleisö taputti seisaaltaan parikymppiselle Joonas Rikkoselle, joka 15-vuotiaana sai aivoinfarktin, ja on sen jälkeen opetellut hengittämisestä lähtien kaiken uudelleen. Siellä mies nyt oli alle 10 vuotta myöhemmin kehonrakennuskisoissa. Uskomatonta.

Takahuoneeseen päästiin miesten kisojen jälkeen klo. 14.00, eli tuntia ennen naisten kisan alkua. Vielä oli hieman epäselvää mikä on marssijärjestys. Ensin oli vuorossa alkukilpailut niissä sarjoissa, joissa oli yli 6 kilpailijaa. Meidän Fitness-sarja aloittaisi finaalit.

Lämmittelyn aikana olo oli hyvä ja luottavainen. Minä olisin toisena lavalla.

Olin päivän aikana ehtinyt jo hikoilla moneen otteeseen, joten väri oli taas alkanut vihertää. Jan Tana ja hiki ei vaan ollenkaan sovi yhteen.

Vihdoin meidät huudettiin valmistautumaan, mutta tuomaristo päättikin pitää 15min. tauon ennen finaaleita. Ei muuta kuin takaisin lämppäilemään/pumppaamaan/lepäämään. En oikein tiennyt mitä tekisin. Pumppailu ei tuntunut tuovan tulosta, lihaksissa ei tuntunut lämpenemistä, mutta hiki oli kova.

Vihdoin päästiin lavan reunalle odottamaan omaa vuoroa. Kauhistukseksemme lavan päällä oli maailman karhein kokolattiamatto. Se muistutti Patapataa, siis sitä villaa jolla pohjaan palaneet kattilat putsataan, mutta oli vielä karheampi. Tiesin, että piruetit ei pyöri, ja jokainen liuku vie kerroksen nahkaa mennessään.

Vapari meni hyvin. Niin hyvin kuin sillä alustalla voi mennä. Pyörimättömyydelle ei voinut mitään ja alusta oli kuitenkin sama kaikille. Lavalla en tuntenut kipua, mutta heti takahuoneessa polvea ja varpaita kirvelsi, vaaleanpunainen nahka loisti kilometrien päähän. Värin taputtelu nahattomaan polveen ei tuntunut hyvältä.

Nopea vaihto vaparipuvusta biksuihin. Väri oli vaparin jäljiltä entistä vihreämpi, ja kultaiset bikinit korosti sitä vielä nätisti.

Ennen lavalle menoa vertailtiin värejä: kaikilla 2-3 kerrosta samaa väriä, ja kaikki eri värisiä. Eevsku oli tosi tumma, Eve vaaleampi mutta selvästi ruskea, Anni vielä vaaleampi, ja minä vihertävä. Mun ihon pH:ssa on ilmeisesti joku vika. Lisäksi kilpasiskot oli tosi kovassa kunnossa, ja näytti hyvältä, mun olo oli jo ihan nuutunut ja heikko. Se söi itseluottamusta tosi paljon.

Lavalla fiilis ei ole koskaan ollut yhtä huono. Asennot ei löytyneet ollenkaan. Tuntui kuin kehossa ei olisi ollut yhtään lihasta. Seisoin jonkun maton sauman päällä ja horjahtelin. Hymy tuntui väkinäiseltä ja teki mieli juosta pois lavalta.

Siinä vaiheessa tiesin, että peli on menetetty. Julmaa mutta totta, monen kuukauden kovan työn voi pilata kolmessa minuutissa.

Palkintojenjaossa tiesin, että nimeni sanottaisiin ensimmäisenä. Tottakai toivoin, että olisin väärässä. 3. ja 4. sija meni tasapistein, mutta fysiikkakierroksen pisteiden perusteella olin neljäs. Ei ollut helppo hymyillä. Olin pettynyt, en niinkään sijoitukseen, vaan omaan suoritukseen.

Se, että on kilpailun viimeinen, ei koskaan tunnu hyvältä. Sijoituksia on kuitenkin aika vähän jaossa, jos kilpailijoita on vain neljä. Olen aidosti ja oikeasti sitä mieltä, että voittajia ovat kaikki jotka lavalle asti pääsevät. Eikä sijoittuminen viimeiseksi silti tarkoita sitä, että suoritus olisi luokattoman huono: Olympialaisissakin joku on aina viimeinen, vaikka kaikki ovat huippuhyviä.
Jotenkin sitä vaan aina itseltään odottaa enemmän.

Kotimatkalla ääneni alkoi puuroutua koko ajan vain enemmän. Oli kylmä ja hiki. Aivastutti ja nenä oli tukossa. Vaikka harmitti, tiesin että tässä kunnossa en olisi voinut pystyä parempaan, joten oli oltava tyytyväinen siihen, että sain testattua puvut ja musiikin, mikä oli koko retken perimmäinen tarkoituskin.

Maailman paras huoltaja myös järjestää viihdykettä matkalle, joten kolme tuntia meni hujauksessa. Se tarina vaan ei kestä päivänvaloa - vielä! :)

Päivän summasi lausahdus: Kaikenkaikkiaan vetää kyllä hiljaseks.

Nyt lepoa ja mielen nollausta. Viikon kuluttua uudella tarmolla kohti Lahden Fitness Expoa.