Hevostelua

Tämä postaus on ponitytön unelmapäivästä, joten siirry seuraavaan blogiin jos heppailu ei kiinnosta ja palaa takaisin huomenna, jolloin on taas asiaa dieetin etenemisestä, lisäravinteista ja treenauksesta :)

Aamulenkin jälkeen nokka kohti Merimaskua, jossa asustaa äitini työkaveri perheineen, hevosineen ja koirineen.

Edellisestä hevostelusta oli vierähtänyt jo yli 10 vuotta, ja aktiivisesta ratsastusharrastuksesta ja hevosten hoitamisesta jo liki 20 vuotta. Se on pitkä aika.

Ratsastusharrastuksen aloitin (äidin kauhuksi) jo 5-vuotiaana, joten ehti siitä kokemusta kertyä jonkin verran. Oma hevonen mulla oli muutaman vuoden ja hoitohevosia vaikka kuinka monta. Aika ei millään riittänyt hevosteluun ja telinevoimisteluun, joten toinen piti jossain vaiheessa jättää. Koska talleilla kävi tyttöjä joita pelkäsin, jotka teki koko touhusta välineurheilua, keskityin mielummin jumppailuun.

Ratsastus on onneksi kuin pyörällä ajoa, ei se mihinkään unohdu kun sen kerran oppii. Enhän mä mikään kilparatsastaja ole, kuten en kilpapyöräilijäkään, mutta pystyssä pysyn ja eteenpäin pääsen, se riittää :)

Perillä meitä oli ensimmäisenä vastassa Semi. Semiälyinen mäyräkoira ;)

Semi on ihanan eloisa vanhus, joka innostuessaan hyppii niin, että etutassut nousevat n. 5cm maasta. Ei voi ku nauraa :D Valitettavsti Semillä on lähimuistissa vähän häikkää, ja hän saattaa unohtaa tervehtineensä uutta tuttavuutta ja ollakin vähän vihainen.

Perheen edelliset koirat on haudattu pihaan. Melko sympaattista.

Sitten on Piki. Piki on nuorekkaasta olemuksestaan huolimatta jo 19-vuotias ja kärsii paniikkihäiriöstä. Reppana. Perheen 18-vuotias hevostenhoitajaksi opiskeleva tytär ratsasti tätä heppaa rauhoitellakseen sitä pienen kengitysliukastusäksidentin jälkeen.

Ja Amissa. 18-vuotias mummo.

Kaviot putsataan aina ennen ratsastusta

Oli melko jännää työskennellä taas ison eläimen kanssa.

Hevoset on kunnioitusta herättäviä eläimiä. Isoja, itsenäisesti ajattelevia yksilöitä, joiden luottamus täytyy ansaita. Niitä ei alisteta, vaan niiden kanssa tehdään yhteistyötä.

Hevosen tuoksu sitä harjatessa on kuin joku rauhoittava eteerinen öljy. Mulle se on tuoksu lapsuudesta. Tuoksu joka tuntuu tutulta, lämpöseltä ja turvalliselta.

"Selvitääks me Amissa tästä, mitä luulet?"

Jännittynein mielin kenttää kohti.

Amissa tarkistaa että  jalustimet on sopivalla korkeudella.

Ensin käyntiä pitkin ohjin. Tutustutaan toistemme liikkeisiin.

Stop. Poseeraus kameralle.

...ja sit mennään.

Vähän lisää vauhtia

ja vielä vähän lisää vauhtia!

Jännittävää istua niin korkealla, oman pään korkeudella. Lännensatula oli uusi tuttavuus, ja tuntui hieman jäykältä tavalliseen satulaan tottuneelle.

Amissa oli herkkä mutta varma ratsastettava. Sen ravi oli veteraaniravurille ominaista kovaa kyytiä, melko erilaista kuin ratsastuskouluponien hienosteluravi.

Vaikka Amissa oli ehdottomasti ihana, ja yhteistyö sujui hienosti, jännitin tietenkin hiukan. 

Ratsastaminen tutulla hevosella on kaikkeista nautinnollisinta, kun tietää miten se toimii ja reagoi eri juttuihin. 

Vähän kuin ajaisi kaverin autolla - vaikka autoa olis hyvä ajaa, on se aina vähän epävarmempaa kuin omalla menopelillä posotus. Ens kerralla ei tarvi niin paljon jännittää ;)

Ratsastuksen jälkeen taas harjataan hiki ja tomu pois...

...ja viedään mamma laitumelle.

Amissalla oleva ötökkähattu on oiva keksintö. Siitä näkee läpi, mutta kärpäset ei pääse silmiin. Ei ollut tollasia meidän tallin hevosilla! Laitumella Amissa käveli mun vieressä, vaikka oli vapaana, ikään kuin kertoakseen, että kavereita ollaan. Toivottavasti pian taas tavataan :)

Tallihan me siivotaan aina käytön jälkeen

Tallin lattian lakaiseminenkin oli iha super ihanaa. Kaikki hevosiin etäisestikin liittyvä on niin maailman ihaninta.
Taidan alkaa ostaa taas harjoja, sukia, sieniä ja kaviokoukkuja - ihan vaan varastoon. Kypärä ja ratsastushousut on ihan must ostos, ja raippa, ja ehkä saappaat. Ja sit istun niissä varusteissa tuossa satulatuolilla ja päivittelen blogia ;)