RIP my love!

Mun on saatava nämä ajatukset pois päästäni, out of my system.

Tikon maallinen elämä päättyi eilen 13.7.2011. Hän oli ollut elämässäni 8 vuotta ja yhden päivän.Yhtä ulkomaanmatkaa, 2009 kisoja edeltävää viimeistä viikkoa ja muutamia yksittäisiä päiviä lukuun ottamatta Tiko oli mun kanssa joka päivä. Joka ikinen päivä, oli se sitten hyvä tai huono, Tiko kulki uskollisesti mun perässä vessaan ja suihkuun ja sänkyyn...

Viimeisen vuoden aikana herättiin öisin siihen, kun Tiko tömähteli sänkyä vasten yrittäessään hypätä. Siirrettiin matala rahi sängyn viereen jotta pojan olisi helpompi päästä. Eihän se koskaan kauaa viihtynyt kun tuli kuuma.

Enää viimeaikoina se ei enää edes yrittänyt. Ei se päässyt edes lempi paikalleen sohvalle.

Tikon lempi lelu oli vinkupallo. Sen kanssa se paini, murisi ja paini. Hassu koira. Viimeisestä painista on aikaa jo viikkoja. Se vain haki pallon, pudotti eteensä ja katseli kaihoisasti.

Tiko rakasti nukkua selällään. Aina jalat levällään. Viime päivinä se yritti nukkuessaan kääntyä, nosti jalkaa, ja kääntyi takaisin kyljelleen raskaasti huokaisten. Lonkat oli kipeät.

Viimeisen viikon aikana Tikon kunto meni päivä päivältä huonommaksi. Pisulenkit venyivät ajallisesti aina vain pidemmiksi, vaikka matka lyheni. Vähän väliä piti istuskella ja katsella maisemia. Ne lonkat oli varmasti kipeät.

Joka päivä takalonkista kuului naksumista, poksumista ja lopulta rahinaa ja rouskuntaa. Takajalat ei pitäneet lainkaan jos etutassuja nosti. Ne lonkat oli varmasti tosi kipeät!

Furunkuloosi helpotti jo muutaman päivän antibiootilla ja ääreisverenkiertoa parantavalla lääkityksellä, joten lopetin kuurin kesken. Tiko inhosi niitä lääkkeitä. Ei auttanut vaikka mihin olisi piilottanut. Lihapullat ja maksamakkarat se söi tabletin ympäriltä ja sylkäisi kuolaisen pillerin koskemattomana lattialle. Ovela piski.

Annoin sen sijaan puolikkaan Ketomexin joka aamu. 0,5mg/kg päivässä sopii kuulemma koiralle.Se helpotti Tikon oloa ja teki kävelystä hieman helpompaa. Kävelyttäjän oloa se ei parantanut, koska se jumalaton pauke niistä lonkista joka tapauksessa kuului.

Uimaan se poika silti aina halusi. Kun käveltiin joelle päin, alkoi häntä heilua ja askeleet muistuttaa juoksua. Notkahtelevaa, keinuvaa ja erittäin hidasta juoksua. Vesi varmasti helpotti kipuja ja siellä oli helppo liikkua.

Päätöksen tekeminen

Päätöksen tekeminen on vaikeinta. Koska on oikea aika. Koska on armeliainta päästää kaveri kärsimyksistään. Koska olen itse valmis.

Tiko pentumainen leikkisyys ja elämänilo oli yhtäkkiä poissa. Se näytti vanhalta. Pää riippuen se katseli kulmiensa alta ja näytti väsyneeltä. Silloin on aika!

Etsin sopivaa lääkäriä netistä, mutten pystynyt keskittymään yhtään. En tajunnut mitä luin enkä ystnyt ymmärtämään että todella olen tekemässä sitä.

Sakke oli meistä vahvempi, etsi sopivan paikan, soitti ja varasi ajan. Vasta illalla kysyin mihin aamulla ollaan menossa. Tiedot on kuulemma tallessa mun koneella. Aika oli varattu Eirasta. EIRASTA! Helsingin ytimestä, hienostoalueelta jossa suomenruotsalaiset hienostofifit käy kynsien viilauksessa! Parasta meidän pojalle ;)
Sakke ei ollut vertaillut hintoja, eikä paikkoja, ei katsellut ajo-ohjeita tai etäisyyksiä. Ei sekään ihan kunnolla pystynyt tehtävään keskittymään.

Jälkeenpäin ajatellen valinta oli paras mahdollinen. Meillä ei ikinä koskaan ole mitään asiaa Eiraan, eikä siis koskaan enää tarvitse nähdä sitä paikkaa ja muistaa miksi siellä on käynyt.

Viimeinen ilta

Viimeinen päivä oli raskas. Vaikka tietää, että toiselle on parempi näin, oma menetys ja ikävä tuntuu suunnattoman suurilta.

Viimeisenä päivänä käytiin uimassa aamulla ja illalla. Heiteltiin viimeiset kepit ja itkettiin pienet itkut.

Kotimatkalla Tiksu käveli meidän välissä kynnet asfalttia raapien. Ei raukka jaksanut enää nostella tassujaan.

Viimeisenä iltana ei enää pesty tassuja. Iltapalaksi oli keksejä.

Matkalla

Aamun viimeinen pusu

Yritin pysyä vahvana automatkalla. Tiko katseni maisemia sylissäni, enkä itkenyt koko matkan aikana kuin kolme kertaa. Melko vahvaa!

Tiko näytti onnelliselta nuuhkiessaan uusia hajuja. Häntä heiluen merkkailtiin vielä Eiran puskat.

Tiko tervehti aina iloisesti kaikkia, myös eläinlääkäreitä. Vaikka paikka ei ollut tuttu, ehkä hajut oli. Se istui perimmäiseen nurkkaa, pää painuksissa, eikä häntä heilunut. Nostaessani sen tutkimuspöydälle, se painoi päänsä piiloon - pelkäsi että korvia taas ronkitaan. Sitä se on oppinut vuosien varrella inhoamaan kun korvat on niin usein olleet kipeät.

Lääkäri antoi rauhottavan pistoksen. Pyysin yhtä myös itselleni, mutta en saanut. Varmaan yhtä vanha ja kulunut läppä kuin kaupan kassalla "tää on varmaan ilmainen kun ei ole hintaa".

Tiko ei tarvinnut lääkärin ojentamia papereita, sen ei tullut huono olo, mutta koko nippu meni kyyneleideni kuivaamiseen. Poika rauhoittui, katseli meitä hetken raukeana ja kävi makaamaan.

Etutassusta ajettiin kaljuksi kohta pistosta varten, eikä Tiksukka välittänyt yhtään, lepuutti vain päätään toisen tassun päällä. Lääkäri antoi kymmenkertaisen annoksen nukutusainetta. Sakke nosti vielä pojan korvaa ja huuteli moikat. Tiko katsoi meitä kumpaakin, ja painoi silmät kiinni.

Se oli siinä. Hiljalleen hengittäminen hidastui ja lopulta sydän pysähtyi. Otettiin Tikon panta, rapsutettiin viimeiset rapsutukset ja lähdettiin silmät sumeina kotia kohti.

Tiko jäi lääkärin pöydälle, josta lemmikkilehdon väki noutaa pojan tuhkattavaksi. Ainakin haluan uskoa, että loppu sujuu kuten on luvattu.

Räkää, hikeä ja kyyneleitä


Siivottiin koko asunto. Villamatosta putosi tampatessa uskomaton määrä omenan siemeniä ja luun palasia.
Pesin seinät, kaapit ja ovet Tikon korkeudelta, ja näin taas mielessäni Tikon lempipaikoillaan makaamassa, nuuhkimassa ja raapimassa. Pesin pois raksujen etsinnästä jääneet kuolat ja kirsun jäljet.

Ranteeseeni pujotettu panta kilahteli tutusti, eikä itkusta ollut tulla loppua. Omat askeleet luulosti tassujen töpsytykseltä paljasta lattiaa vasten. En tiedä, mikä maistui huulia nuolaistessa suolaisimmalta, litroittain vuodatetut kyyneleet, räkä vai yltiöpäisestä siivoamisesta tullut hiki. Ihan sama.

Kerättiin Tikon tavarat ja lahjoitettiin naapurin Adalle possu ja kana. Tikon rakkaan viltin hävittäminen oli mulle ylivoimainen tehtävä. Rottinkikori ja lelut vietiin pihaan alueen koiranomistajien saataville. Tikon pentupannan hain aamulla takaisin. Siitä en vaan voi luopua.

Aamulla tuli itku, kun ei tarvinnutkaan kaataa raksuja kippaan. Tuli itku, kun ei tarvinnut lähteä aamulenkin jälkeen pisuttamaan koiraa. Ja tuli itku kun Sakke heräsi ja vanhasta tottumuksesta etsi katseellaan poikaa, joka aina aamuisin on ollut häntä heiluen tervehtimässä.

Ruuan punnitseminen ja kaloreiden laskeminen tuntuu tällä hetkellä maailman typerimmältä touhulta. Miksi ylipäätään kukaan haluaa viettää kesänsä ilman vapaata elämästä nautiskelua. Ilman jätskiä. Ilman kavereiden kanssa vietettyjä ruuan ja juoman täyteisiä iltoja, laskien ja suunnitellen syömiset, juomiset ja liikkumiset.

Nyt me ollaan vain kaksin. Ensimmäistä kertaa. Ei enää ketään huolehdittavana.
Tuntuu pahalta surra näin paljon, koska kyseessä on "vain" koira. Toiset menettää ihmisiä, perheenjäseniä ja sukulaisia, Tiko oli vain koira. Mutta se oli mun rakasta rakkaampi koira. Se oli mukana suruissa ja iloissa. Sen kanssa juttelin kun ahdisti, sille kerroin salaisuuksia ja voin aina luottaa ettei se kerro eteenpäin. Se oli aina mun puolella, aina ystävällinen, rakastava ja uskollinen, tapahtui mitä tapahtui.

Tuntuu niin helvetin tyhjältä!