Rakas päiväkirja...

Rakas päiväkirja, ratikassa törmäsin Tehareiden Ottoon. 12 vuotta olen odottanut tällaista tilaisuutta, ja nyt se tapahtui, yhtäkkiä ja yllättäen. Otto nousi ratikkaan autuaan tietämättömänä siitä, että hänet näki joku, jolle tämä satunnainen kohtaaminen oli jotain suurempaa kuin kuvitella saattaa. Joku, jonka maailmaa hänen näkemisensä keinautti enemmän kuin sen tavallisen tädin, jonka viereen hän istui.

Rokkikukko ilman vahvoja silmärajauksia näytti pelästyneeltä pojalta. Laihat jalat ja sotkuinen kiharainen ponnari. Silmistä näkyi ahdistus, kuin hän olisi vasten tahtoaan joutunut ihmisten ilmoille, täyteen ratikkaan keskellä päivää. Silti mun kädet hikos ja sydän löi itsensä melkein ulos rinnasta.

Miltä mahtaa tuntua olla monien pienten ja isompien tyttöjen ihailema? Mahtaako Otto pelätä, että hänet tunnistetaan? Mahtaako hän pitää itseään tunnistettavana ja ihailtavana? Mahtaako Otto tietää kuinka moni tyttö olisi maksanut monen viikon viikkorahat siitä hyvästä, että voisi olla sen tädin paikalla, jonka viereen hän istui?

Otossa on jotain surullista. Tehosekoittimessa on jotain suurta nostalgiaa, jotain joka tuo valtavan kaipuun menneeseen. Otto on mulle nuoruuden symboli, ja mua pelottaa kun aika kuluu ja Otto vanhenee.. mäkin vanhenen.

Tehareista kuuluu nuoruuden röyhkeys. Niillä on se joku fiilis, jota sanat ei riitä kuvailemaan. Otto on aina lavalla jotenkin ristiriidassa itsensä kanssa. Herkkä ja pieni ja pelokas, samalla röyhkeä, villi ja itsekäs, pikkupoika rokkikukon valepuvussa.

Jostain selittämättömästä syystä Teharit aiheuttaa mulle suurta ahdistusta, mutta silti haluan sitä aina lisää. Tehareista tulee aina fiilis, että oon tehnyt elämässäni asioita nyt tällä tavalla, ja haluan ens kerralla tehdä ne toisin. Millä ens kerralla? Mikä on se ens kerta kun voin tehdä asiat mun tavalla, enkä niin kuin olen ne nyt tehnyt?

Se, että oon elämäni elänyt niin kuin olen, voi joistain tuntua siltä, että olen nimen omaan elänyt mun tavalla ja vastoin muiden odotuksia. Totuus on toinen. Oon koittanut tasapainoilla halutun ja itse toivomani välillä, ja päätynyt välitilaan, jossa kumpikaan osapuoli ei ole täysin tyytyväinen.

Musta tuntuu, että multa puuttuu joku vaihe elämästä. Terapeutit kautta maan kehottaa hellimään ja kuuntelemaan sisäistä lasta, jos se on aikanaan jäänyt vaille huomiota. Ihminen voi olla ulkoisesti aikuinen, mutta sisältä pieni lapsi. On eri asia säilyttää aikuisena lapsenmielisyys, kuin säilyttää lapsi sielussaan. Sen sisäisen lapsen pitäisi saada elää ja kasvaa, ja vasta sitten ihminen voi olla sinut itsensä kanssa.

Ehkä Teharit on osunut mun elämässä siihen kohtaan, jolloin mun sisäinen kasvu on lakannut. Oon ottanut aikuisen kuoren, selviytynyt ja menestynytkin monissa asioissa, tullut aikuiseksi aikaisin, mutta sisällä se teini edelleen kapinoi.

Ihmisen kuuluisi nuoruudessaan saada olla kunnolla teini. Sen kuuluu saada kokeilla rajojaan, tehdä hulluja asioita, etsiä itseään. Silloin, kun ei vielä ole taloudellista vastuuta itsestään, pitäisi ottaa enemmän vastuuta omasta itsestään ja oman itsensä arvostamisesta. Pitää saada etsiä oma polku ja kulkea sitä valitsemallaan tavalla.

Pitää saada itse keksiä ja oivaltaa asioita. Jos nuorelle annetaan kaikki vastaukset valmiiksi, hän ei opi kysymään kysymyksiä. Jos kerrotaan, mitä kuuluu elämässä tehdä, ei opi kuuntelemaan itseään.

Miksi nuori ei voisi pitää kivaa kavereiden kanssa, soittaa skittaa ja haaveilla rocktähteydestä? Mitä vikaa siinä on? Niin kauan kun selusta on suojattu, pitäisi saada kokeilla ja itse sitten aikanaan todeta idean toimimattomuus. Joskushan homma toimii. Tehareilla toimi! Ja Apulannalla ja Rasmuksella. Lehtivihreillä tai Juustopäillä ei toiminut, mut ovatpa pojat ainakin kokeilleet.

Miksi aikuisilla on tapana lannistaa lapsia? Miksi nuorelle sanotaan jo varhaisessa vaiheessa, että susta EI voi tulla ammattiurheilijaa tai ammattirokkaria, EI lumilautailulla tai hevosten hoidolla elä! Miksei eläisi?

Miksi nuoret lannistetaan ja aivopestään hankkimaan joku "oikea ammatti"? Onko oikea ammatti aina tylsä, mielenkiinnoton ja raskas? Koska työn ei kuulukaan olla hauskaa, onko sen pakko olla täysin vastakohta hauskalle? Eikö mukavaa työtä voi laskea työksi? Pitääkö ihmisen vapaaehtoisesti olla onneton?

Otto on yli kolmekymppinen mies, joka ei tiettävästi ole koskaan ollut "oikeissa töissä". Jos ihan totta puhutaan, hän ei ole ollut hääppöinen laulajakaan - noin niinkun teknisesti, tai "aikuisten oikeesti", mutta on silti elättänyt sillä itsensä, noussut bändeineen suomalaisten tietoisuuteen hyvinkin vahvasti ja saanut elinikäisiä faneja. Varmasti Otonkin mummo olisi toivonut hänen valitsevan ammattinsa toisin, mutta mun onneksi Otosta tuli OTTO <3