keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Ylen tosi tarina: Burnout

Eilen tuli Ylen tosi tarina: Burnout.

Puolen tunnin ajan seurattiin kolmen loppuun palaneen nuoren aikuisen tarinaa. Oli jotenkin tosi ahdistavaa tunnistaa ne omat oireet taas ja muistaa se paha olo. Toisaalta oli lohdullista huomata, että muillakin on samoja tuntemuksia, enkä ole ainoa alle nelikymppinen joka stressaantuu elämästään ilman mitään "pätevää syytä".

Mikä sitten olis pätevä syy? Konkurssi, läheisen kuolema, oma sairaus jne. radikaalit elämää horjuttavat asiat. Se syyllisyys, joka tulee ahdistuksesta, kun kaikki ulkoiset puitteet on kuitenkin hyvin, ei ainakaan paranna asiaa.

Ei ehkä olis pitänyt katsoo sitä dokkaria viimeiseksi illalla, koska yö oli sitten tosi levoton. Unissani olin kummitusjunassa, hyppäsin uimahyppyjä tosi korkeelta, laskin vesiliukumäkeä pimeessä tunnelissa, vedin jumppaa, olin töissä ja koulussa ja kaikissa mahdollisissa paikoissa jotka mua on joskus ahdistanu, ihmisten kanssa, jotka joskus on jollain tavalla huojuttaneet mun mielenrauhaa.

Uni oli tosi katkonaista. Aamulla olo oli ahdistunut ja syke korkeella. Tuntuu kuin oisin urheillu koko yön, eikä sydämen jyske tunnu asettuvan.. Aamulla eka ajatus oli et TÄYTYY mennä kouluun ja TÄYTYY mennä vetää pumppia.

Mun koulupäivä on tänään 12.15 vain yks palaveri tulevista projekteista, sen jälkeen tenttiin lukemista omaan tahtiin ja pumpin jälkeen äipän luo syömään. Eli tosi iisi päivä. Miks se BP mua nyt taas ahistaa, vaikka ihan oikeesti tykkään sitä vetää? Otan vaan paineita siitä, et mun PITÄIS olla maailman paras pumppiohjaaja, ja pari viimeistä kertaa oon unohtanu jonku iskun jostain ja oon varma et asiakkaat kaikkoo tunnilta pikkuhiljaa mun ammattitaidottomuuden vuoksi.

Kuvittelin, et kisojen jälkeen pystyisin ajattelemaan jotain muuta ku ruokaa, syömisiä ja aamupainoa. Ei. En pysty. Valmentajan kanssa juttelin eilen puhelimessa, ja hää lohdutteli että vaikka omaan silmään kaikki kroppaan kertyvä on läskiä, se on oikeesti nestettä, jonka keho kerää hätäpäissään, mutta josta se luopuu kuukauden kuluessa. Niinpä. Kyllähän se aamupaino on taas lähtenyt laskuun siitä kuudestakympistä ilman, että oon tehnyt mitään laihdutustemppuja. Oon vaan pitänyt ruokailut hanskassa ja ruokarytmin samana ku dieetillä.

Appro stressaa. Elämässä on tapahtunu niin paljon kaikkee (koulun aloitus, kisat, dieetti ja sen loppuminen, jumpan vetäminen) et pää on niin täynnä ajatuksia, ettei fokus pysy kirjan tekstissä. Haaveilen joka päivä asettuvani sohvalle kirja kädessä ja napostelen jotain rypäleitä nyt kun se on taas mahdollista, ja ahmin tietoa median historiasta. Joka päivä on kuitenkin liikaa kaikkea muuta, enkä kuitenkaan saa mitään aikaiseks. Ehkä nyt pitäis oikeesti vetää happea, ja tenttiä tämä osuus vasta joulukuussa. Käyn kyllä katsomassa mitä tentissä vaaditaan, mut koitan asennoitua siihen niin, et nyt ei tarvi päästä ees läpi.

Kunpa osaisin suhtautuu kevyemmin asioihin! Tarviiks itseltään aina vaatii enemmän kuin mihin pystyy? Tarviiks aina olla valmis heti? Voisko joskus tehdä jotain ihan rauhassa omaksi ilokseen?

...

1 kommentti:

Octavia kirjoitti...

You do need a vacation! Heti kun vapaata piisaa, niin nappaa matka jonnekin ihan muualle ja yritä unohtaa arkimurheet.. Akkujakin pitää välillä ladata ja päästää irti.
Voimia sinulle.