Ihan ku jännittäis kauheesti, mut ei kuitenkaan. Vatsassa perhosia, kädet hikoilee, ei oikein tiedä mitä tekis mutta jotain olis tehtävä. Uni ei tullut illalla vaan kävin ihan ylikierroksilla sänkyyn mennessä. Väsytti kyllä, mut ei vaan saanu nukuttua. Ne on lääkkeiden sivuvaikutuksia.
Luin keskustelufoorumeilta että monilla muillakin on ollut samankaltaisia sivuvaikutuksia, toisilla ovat menneet ohi, toisilla eivät. Jotkut ovat ottaneet rinnalle vielä rauhoittavia tai unilääkkeitä, toiset piristäviä. Jotkut mollaa pillerit alimpaan sukkalaatikkoon ja jotkut ylistää kuinka ovat saaneet elämänsä takaisin. Toisilla sivuvaikuukset ovat oleet niin voimakkaita että kuvaavat ensimmäisiä käyttöpäiviään elämänsää pahimmiksi. Mihin vaivaan ja kuinka helposti niitä sitten aletaan popsia, jos olosta tulee "elämän kamalin"?
Musta tuntuu että oon elänyt sumussa ja ilottomuudessa passivoituneena niin kauan, et sivuvaikutukset on pientä sen rinnalla. Oon vaan iloinen siitä, että nyt on tullut ajatus siitä, millaista elämä voi olla! Jotenkin oon ajatellut ettei se olo oikeesti siitä muutu, et saatan olla vähemmän väsynyt, mutta silti yhtä passiivinen. Nyt on tullu toivoa paremmasta. Vaikee selittää sitä tunnetta. Ihan ku joku lamppu olis syttyny. Ihan ku olisin saanu jonku ihan uuden idean, et ei oo pakko olla surullinen ja väsyny vaan että mulla voi ja saa olla hyvä olla. Joskus oon luullu että mulla on hyvä olla, mut todellisuudessa se olo onkin ollu vaan vähemmän huono.
Jopa yöllä sängyssä pyöriessäni olin iloinen siitä, että oon taas hiukan normaalimpi. Mun on ollu aina vaikee nukahtaa, mut viimeiset kaks vuotta oon nukahtanu tosi nopeesti, nukkunu pitkään ja ollu silti väsynyt. Nyt alan palautua siis omaksi nukkumttomaksi itsekseni :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti